Kun puoliso on masentunut, kuinka itse jaksaa?

mieheni sairastaa masennusta. Hänellä on tosin lääkitys. Haluttomuus on ihan tosi yleinen masennuksen seuraus.

Yritä kaikin keinoin saada miehesi lääkäriin, kun hän kerran käy työssä niin se pitäis käydä sutjakkaasti. Muuten ei tilanne voi lähteä korjaantumaan, kun jo asiatkin jäävät hoitamatta.

Jos et saa häntä lääkäriin voisit yrittää saad hänet ihan perherapiaan yhdessä, kyllä perheterapeutit sanovat ihan suoraan, kun toinen osapuoli tarvitsee ammattiapua yksinäänkin

Tarvitsen jotain tukea, ahdistaa itseäkin, joten jokainen vastaus on kuin oljenkorsi. Kukaan ystävistämme tai sukulaisistamme ei tiedä tilanteesta, mieheni on tosi sosiaalinen kaikissa tapaamisissa. Miten miehelläsi ilmenee masennus? Ovatko lääkkeetauttaneet? Mitä lääkärit yleensä sanovat tälläiseen?

miehen masennus alkoi esikoisen syntymän jälkeen ja jatkui useamman vuoden. ei suostunut lääkäriin ei mihinkään.



lopulta hitonmoisen tappelun jälkeen kävi hakemassa reseptin. pientä annostusta otti ja kävi harvakseltaan terapiassa. todella paljon käyntejä jäi väliin. lääkkeitä söi reilun vuoden ja nyt on ollut 4kk ilman. se mies johon alussa rakastuin on palannut takaisin ja nyt mies jo tietää että jos se uusii, niin lääkäriin vaan reippaasti.



koita itse jaksaa. älä anna itsesi sairastua. laita lapsi muualle hoitoon jos mies ei jaksa ja käy itse urheilemassa ja tapaamassa kavreita. omaiset mielenterveystyön tukena on hyvä paikka.



ja kannusta miestä lääkäriin ja tekemään asioita joista pitää.



näytä hänelle vaikka tämä viesti ja kerro että masennus on yleistä. mitä pidemmälle sen antaa mennä ilman hoitoa sen vaikeampi sieltä on ulos punnertaa. masentunut itse on " sumussa" jossa ei näe nokkaansa pidemmälle, mutta kannattaisi uskoa tuon jo kokeneita ja siitä selvinneistä. ihanaan elämään on mahdollista palata.



onnellinen naisen jolla on onnellinen mies sekä 3 lasta

kunhan oikeanlaiset löytyvät. Mieheni ei pysy niillä jatkuvasti oireettomana, vaan hänelle on hyötyä käydä välillä terapiassa.

Ei minukaan mieheni masennuksesta tiedä juurikaan omat sukulaiseni. Lääkäristä käynnistä vielä haluan sanoa, että miehesi saattaa toki ilmankin lääkäriä päästä masennuksesta yli, mutta lääkkeet ja terapia kyllä nopeuttaa toipumista ja estää tilanteen pahenemisen.

Lääkäriltä olisi hyvä heti saada lähete ihan johonkin psykoterapiaan, yleislääkärien asiantuntemus on kuitenkin masennuksen hoidossa rajallinen.

Niin ja masennuksessa ei ole mitään hävettävää, se on sairaus siinä missä fyysisemmätkin vaivat. Itse olen puhunut asiasta läheisempien ystävien kanssa, oman lähisuvun kanssa ei ole huvittanut puhua, kun heillä on vähän tympeä suhtautuminen näihin asioihin. Sinunkin kannattaisi miettiä, voisitko puhua tilanteesta jonkun läheisen ystävän kanssa.

että mun mies kanssa piilotteli asiaa. hänelle oli helpotus kun lääkäri hänelle selitti että kyseessä ei ole oma vika vaan kyseessä on sairaus jossa aivoista puuttuu välittäjäainetta. tilannetta korjataan lääkkein. siis osaltaan fyysinen juttu.



on ihan ok sairastua vaikka kaikki onkin hyvin. ei sille mitään voi eikä se ole merkki siitä että mies olisi huono tai heikko.





sekin helpotti molempia kun suvulle sanottiin asiasta. ei enää häpeää tai piilottelua. tosin välillä otti pattiin kun anoppi hieman höyrysi asian kanssa ja alkuun soitteli jatkuvasti että oletko nyt parantunut. mutta meni sekin ohi. kavereiden kanssa tuli ilmi että moinilla on samoja kokemuksia- se on tosi yleistä!



4

Tiedostaako hän itse ongelman?



Minulla itselläni oli aivan samanlainen kuvio, kuvailit juuri minua kertoessasi miehestäsi.



Itselläni kolahti, kun kävin terveyskeskuksessa muissa asioissa. Läysin sieltä pienen kirjasen " tietoa masennuksesta" ja selailin sen läpi. Tunnistin siinä kuvatut oireet aivan liian hyvin.



Sillä kerralla en saanut kerrotuksi ongelmistani lääkärille, mutta vihdoin ja viimein paria kuukautta myöhemmin sain itseäni niskasta kiinni ja kerrotuksi. Lääkäri antoi masennuslääkkeet - totesi kyllä myös että saattaa olla todennäköisempää että oireeni johtuvat väsymyksestä ja ylirasituksesta.



Nooh, nyt olen syönyt masennuslääkkeitä 2 kk. Olo ei ole mitään autuasta pilven reunalla leijailevaa onnellisuutta, mutta on ihanaa kun saa mieltä painaneita asioita (tekemättömiä paperijuttuja, laskunmaksamisia, remonttiprojekteja yms.) hoidettua eteenpäin ja on hiukan energiaa tehdä muutakin kuin tosiaan maata siellä sohvalla. Kuntokin kohenee pikku hiljaa kun jaksaa lähteä ulos liikkumaan.



Kukaan muu ei lääkityksestäni tiedä - vain lääkärini ja minä.



Yritä saada miehesi ylipuhuttua lääkäriin, se kannattaa!

kävi omasta aloitteestaan (ja perheneuvolan painostuksesta) lääkärin pakeilla kun totesi itse että ekaa kertaa tuli oikein oikea sairaudentunto, että olo tuntui oikeasti sairaalta, ei enää vaan vetämättömältä ja viitsimättömältä.



lääkitys auttaa. mies on ihan kuin havahtunut hereille. muistaa asioita ja hoitaa niitä itse oma-aloitteisesti. uskaltaa ja jaksaa puhua minullekin omista toiveistaan, ennen minä sain ja jouduin jyräämään kaikessa kun miehestä ei saanut mitään irti puristamallakaan.



siinä kohtaa kun mies sai diagnoosinsa mutta lääkitys ei ollut vielä alkanut toimia niin tuntui että minulla menee kuppi nurin ihan justiin, että nyt en jaksa enää yhtään. kävin omalääkärin juttusillaja hän opasti minut yhteen kriisikeskukseen. sieltä minut ohjattiin aikuisneuvolaan, sieltä lastenneuvolaan oman neuvolantädin luo. häneltä sain neuvolapsykologin numeron, mutta tätä psykologia en sitten saanut ikinä kiinni. olin niin väsynyt etten jaksanut yrittää soitella. eli aika hyödytön rupeama kokonaisuudessaan tuo avunetsiminen minulle itselleni. tuli ulkoiltua kummiskin.. ja sitten ne lääkkeetkin rupes tehoamaan ja meillä oli taas yli vuoden tauon jälkeen kaksi aikuista talossa, ja tuntui suunnilleen kuin taivaan portit olis auennu.

tämä on minulle iso ja tärkeä asia, sillä mieheni saamattomuus ja tekemättömyys ja tietysti myös minun huono jaksamiseni ja kohtuuton työnjako ylipäätään on niin selvästi näkyvissä että on parempi ihmisten tietää mitä taustalla on.



mulla lisäsi yhdessä vaiheessa ihan hirveästi omaa ahdistusta kun jouduin kuuntelemaan sinänsä hyvää tarkoittavien läheisteni päivittelevän meidän tilannetta tyyliin " kyllä nyt sanon että minun mielestä jani on pettänyt sinut ja teidän perheen, kyllä sinulla on ihan liikaa töitä kun jani vaan makaa sohvalla, kyllä nyt pitäisi janin ottaa itseään niskasta kiinni ja ruveta hommiin" ...



tuntui että sen lisäksi että käytännössä yksin pyöritin arkea niin mun olis muiden ihmisten mukavuuden vuoksi pitänyt vielä jaksaa pystyttää joku perheonnikulissi, ja en vaan jaksanut enää sitä. tietty tuntui aika tökeröltä pyytää apua arkeen vaikka nyt omalta äidiltäni kun mies periaatteessa oli läsnä ..läsnä ja läsnä..

Haluan kiittää teitä kaikkia jotka vastasitte, ja kerroitte omia kokemuksianne. Yritän saada mieheni käymään lääkärissä, tai edes puhumaan avoimesti asiasta. Raskasta, mutta niin sitä taas nauttii kai enemmän, kun aurinko jälleen (toivottavasti) paistaa risukasaan :)