Mua ahdistaa...

Mun elämä on just sitä mitä en koskaan sen halunnut olevan. Olen kotona hoitamassa lapsia. Mnä siivoan, teen ruoat, pyykkään, ulkoilen lasten kanssa jaksamisesta riippuen. Mies tekee pitkää päivää ja välillä ihan normaaliakin, mutta kotitäitä ei tee muuta kuin sen, että täyttää astianpesukoneen 1-3 kertaa viikossa. Mies myös syöttää lapsille iltapalan ja laittaa ne useinmiten nukkumaan.

Omaa aikaa minulla ei ole, oikeastaan halua sitä ottamaan on kadonnut. Minulla oli rakas harrastus jota harrastin vielä ensimmäisen lapsen synnyttyä. Nyt sekin on jäänyt.

Ahdistaa miehen joka päiväinen salainen pornon katselu. Itse en ole sinut vartaloni kanssa. 30 kiloa ylipainoa ja raskaana. Inhoan kasvavaa mahaani. Mies ei osoita minulle muuta huomiota kuin ohimennen kourimista tisseistä ym. Ei mitään hellää, mikä osoittaisi että mies edes haluaisi. Rakastaa se kyllä, mutta seksuaalista vetovoimaa tuskin enää on. Seksiä on minun aloitteesta. En nauti siitä täysillä, koska kuvittelen miehen ajattelevan laihoja isotissisiä pornotähtiä samalla kun panee pullataikinaa. Itken asiaa päivittäin ja olen vannonut että kilot lähtee kun tämä vauva on syntynyt. Toivon että mieheni pettäisi minua, että saisin varmuuden siitä että ei kiihotu minusta vaikka niin väittääkin.

Tunnen vihaa kaikkia ihmisiä kohtaan, istun kotona päivät enkä viikolal pääse aina edes kauppaan. Päivän kohokohta on kun posti tulee, suurin henkireikäni on netti.

Lastenhoitoapuun minulla ei ole varaa ja isovanhemmat ei suurta kiinnostusta osoita. Miehen vanhemmat paapovat miehen siskon lapsia. Ottaa niitä yökylään ja pienille matkoille. Äitini ei ole aina psyykkisesti tasapainossa joten hänelle lapsiani en halua antaa. Isäni vaimo arvostelee minua joten en halua antaa enempää arvosteltavaa vaan pidän välimatkaa. Miehelle olen sanonut että voisi lähteä lasten kanssa jonnekin että saisin olla edes kotona yhden yön rauhassa. Tosin sekin aika menisi märehtiessä omaa surkeaa elämää.

Rakastan lapsiani, mutta alan olla jo niin väsynyt että uhmaikäisen kiukuttelut ei enää naurata. Nuorempi haluaa olla sylissä jatkuvasti ja vie näin aikaa isommalta joka osoittaa huomion halua kiukuttelemalla, huutamalla ja kiusaamalla pienempää. pienempi taas huutaa jos ei saa olla sylissä. Yöt onneksi nukutaan suht. hyvin, ainakin vielä pari kuukautta.

En keksi mistä hakisin apua että jaksaisin. JOs lapsia ei olisi, olisin jättänyt mieheni ja lähtenyt jonnekin missä saisin olla vain rayhassa ja yksin. Kadun että menin naimisiin, kadun tätä tulevaa lasta vaikka sitä rakastankin, kadun että olen antanut elämäni mennä tähän pisteeseen. Tulevaisuus on avoin. edessä ammatinvaihto, koska alan töitä ei ole tarjolla. Työpaikka ei ole siis tiedossä, enkä usko saavanikaan sitä mistään.

Tässä purkautumiseni, nyt laittamaan lapsia päiväunille...