En ymmärrä katumusta tai kiitollisuutta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa aavistuksen verran tunnekylmältä, mutta on kyllä naurettavaa noilla tiedoilla diagnosoida tyyliin psykopatiaa. Perus AV.

Onko sulla myös muita tunteita joihin olet huomannut suhtautuvasi toisin kuin muut?

Joo, TODENNÄKÖISESTI psykopatia ja monta yläpeukkua :D

Suurin osa tunteistani on aika normaaleja, ilo, suru, epätoivo, rakkauttakin olen kokenut. Tunteet eivät yleensä ole kovin ylenpalttisia ja rakkauden tunteetkin ovat enemmän teoissa ja jatkuvat sen mukaisesti, onko toinen henkilö rakkauden tekojen arvoinen. Esimerkiksi jos toinen alkaa kohdella minua huonosti, punnitsen onko muutos pysyvä ja mikä on siihen syy. Jos tilanne on luultavasti ohimenevä ja sille on selitys, kuten henkilökohtainen kriisi, niin siedän jonkin verran huonoa kohtelua ja katson sitä sormien läpi. Muussa tapauksessa lopetan suhteen, vaikka tuntisin itse jotain positiivista vielä. Tunteeni ovat ehkä aika järkeviä/järkeistettyjä, mutta en koe sitä huonona asiana. Esimerkiksi ikääntyneiden läheisten suhteen en ole ollut surullinen kuolemasta, koska on luonnollista ja hyvä, että vanha ja/tai sairas ihminen lakkaa olemasta.

Niin ja siis osaan ottaa huomioon myös sen, että jos joku kohtelee minua huonosti, niin se voi johtua siitäkin että olen itse tehnyt ehkä vahingossa jotakin, mikä saa hänet käyttäytymään sillä tavoin. Ap

Pyyteetöntä rakkautta ei ole mielestäni olemassa, tai sitten en käsitä sitäkään. Kun rakastaa lastaan, niin sitähän rakastaa juuri siksi, että se on oma lapsi. Kyllähän jollain vaikka isällä voi olla lehtolapsi, joka kävelee kadulla vastaan ja ei se isä tiedä, että sitä voisi rakastaa omanaan. Adoptiolasta rakastaa, koska hommaan on sitouduttu. Puolison ja ystävän kanssa suhde perustuu vastavuoroisuuteen: rakkaus ja kiintymys on olemassa yhteisten kokemusten ja sitoutumisen takia, mutta sille on rajat. Jos luottamus rikotaan riittävän pahasti, niin rakkaus loppuu tai jos ei heti lopukaan, niin otetaan ero ja rakkaus loppuu ajan kanssa. Tai jos vastavuoroisuus loppuu ja suhde muuttuu yksipuoliseksi, niin silloinkin rakkaus toista kohtaan hiipuu ajan kanssa.

Jos auttaa ja siinä mielessä rakastaa tuntematonta henkilöä, niin sen kai tekee enimmäkseen omaksi ilokseen. Minulle on sinänsä se ja sama, tunteeko joku tuntematon jotain positiivista vai negatiivista minua kohtaan. Minulle riittää, että kohtelevat kunnollisesti tunteistaan riippumatta.

nostelen

En minäkään juuri tunne noita tunteita,varsinkaan katumusta. Se kun vaatisi menneisyyden mukanaan raahaamista, menneisyyden jota ei enää saa tekemättömäksi vaikka kuinka katuisi. Nuorena kaduin kyllä kaikkea ihan liikaakin, esim. joka päivä kun tulin koulusta mietin kaikkia sanomisiani ja kaduin ja häpesin jopa varsin viattomia asioita. Jossain vaiheessa tajusin että katuminen ei auta ketään, se ei edes muuta minua "paremmaksi" joten jätän katumuksessa kierimiset väliin.

Kyllä minä silti joskus sen tiedostan että nyt en tullut toimineeksi sen mukaan minkä koen pohjimmiltani oikeaksi. Mutta ei siihen liity enää sellaista tunnereaktiota kuin joskus aikanaan, se on vain älyllinen neutraali sisäisen puheen huomio. Ja sellaisen perusteella voi ihan yhtä hyvin muuttaa käytöstään, ei siihen tunnu tarvitsevan korventavaa katumuksen tunnetta.

 Kiitollisuus - tunnen  sitä usein sellaisena hiljaisena tyytyväisyytenä tai rauhana, mutta en mitenkään ylenpalttisena, kuten se usein kuvataan.