Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Reagoinko liian herkästi tässä tilanteessa?
11.11.2018 |
Varoitus: Pitkä viesti
Miesystävän isä sairasti syöpää 4 vuotta, kunnes loppu tuli. Pitkään tuin häntä ja perhettään sen miten osasin. Mutta - niin rumalta kuin se kuulostaakin - alkoi se olla raskasta. Miehen mielestä kenelläkään muulla ei ollut, eikä voinut olla, murheita koska hän ja hänen perheensä olivat ainoita joilla oli vaikeaa.
Neljän vuoden aikana tämä kävi jo todella raskaaksi, koska jokaisen päivän tärkein sisältö hänelle ja heille olivat sairauteen liittyvät asiat.
Sanoinkin, enkä taaskaan ole siitä ylpeä, että en jaksa jatkuvaa ja loputonta sairaudesta puhumista. Ja että omilla läheisilläkin oli taakkansa, myös terveydelliset, he eivät vain puhuneet niistä jatkuvasti.
Viime kevättalvella tuli jo välirikko, paljolti tämän takia. Lähisukulaiseni kuoli yllättäen ja toinen joutui hengenvaarallisen sairauskohtauksen takia sairaalaan. Mutta niistä ei saanut sanoa sanaakaan, koska miehen isä oli tuolloin saattohoidossa.
Välimme korjaantuivat hiljalleen kesän aikana, sillä tätä konfliktia lukuunottamatta olemme hyviä ystäviä.
Mutta nyt sama kuvio toistui taas: iäkäs, erittäin rakas sukulaiseni menehtyi sairauskohtaukseen. Suurin shokki, nuoremman iän ja yllättävyyden takia, oli että
yksi elämänikäisistä parhaista ystävistäni syöpään, erittäin yllättäen, koska diagnoosista kuolemaan meni vain 2 viikkoa. Ensimmäisistä lievistä väsymysoireista 2 kuukautta. Lääkkeiden olisi pitäny myös alkaa tehota, joten uutinen tuli täytenä shokkina.
Oma reaktioni oli, kenties shokkireaktiona, että en halunnut puhua asiasta, ainakaan nyt kun olen vielä shokissa. Enkä ainakaan kehenkään muun kuin hänelle läheisimpien ihmisten kanssa.
Mies kummasteli tätä vaikenevuuttani ja vaisuuttani, jolloin kerroin, että minun tarvitsee vielä surra yksin. Muuten en ole tästä, tai mistään noista muistakaan kuolemantapauksista tai sairauksista hänelle puhunut, maininnut vain. Koska olin oppinut jo aikaisemmin, että hän ei halua kuulla tai tietää.
Sama tapahtui nyt, yritin selittää miksi olen vaisu ja hän raivostui. Laittoi perään vielä tekstiviestin, etten saa olla koskaan yhteydessä koska olen keskenkasvuinen kakara joka yrittää kerjätä itsesääliä.
Kiitos jos jaksoit lukea viestin loppuun. En edes tiedä mitä ajatella. Pitäisikö minun salata kaikki lähipiirin vastoinkäymiset ja teeskennellä iloista? Ymmärrän, että loputon säälin kerjääminen on raskasta, mutta pitääkö jopa totuus salata niin, ettei saa kertoa asiasta ja sanoa, että on surullinen, todeten nämä asiat edes kerran?
Kommentit (30)
Et reagoi liian herkästi. Miehesi tässä on se ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et reagoi liian herkästi. Miehesi tässä on se ongelma.
Samaa mieltä. Terveessä ihmissuhteessa molemmat tukevat toisiaan vaikeuksista huolimatta.
Mies ei ole ystäväsi tai mitään muutakaan. Anna olla, unohda, älä ole mieheen yhteydessä.
Ongelma on se, että asioista on mahdoton keskustella. Mies saa raivarin pienimmästäkään viitteestä asioihin, oli se sitten mitä tahansa. Eli puhuminen on täysin mahdotonta. Varsinkin koska hän ei nimenomaan halua kuulla minun edes toteavan jonkun läheiseni kuolleen tai olevan sairas.
Alan olla vahvasti sitä mieltä, että suhde on nyt ikävä kyllä loppu. Ei surun tai vastoinkäymisten takia - eihän elämä koskaan ole pelkkää päivänpaistetta - vaan tämän jo neljä vuotta kestäneen reagoinnin takia.
En edes tarvitsee tai halua hänestä kuulevaa korvaa ja tukijaa, mutta miten olla suhteessa ihmisen kanssa jolle ei saa kertoa totuutta?
Siksi kysyn täältä, koska puhuminen asiasta on täysin mahdotonta miehen kanssa. Ja itse olen hämmästynyt ja hämmentynyt. Järki sanoo, että jos tämä on jatkuva ja toistuva toimintamalli, en halua jatkaa suhteessa. Samalla mietin, ylireagoinko ja pitäisikö vain hyväksyä se, että nämä ovat asioita joista mies ei suostu edes kuulemaan mitään.
En sinusta tiedä, mutta minä en haluaisi olla tuollaisessa parisuhteessa. Suhteen pitää olla voimavara eikä vain koko ajan toisen kannattelua. Silloin, kun itse tarvitsisi kannattelua, niin saisi vain vähättelyä. Seurusteluaika on tätä varten, että nähdään onko suhteessa aineksia. Teillä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surra voi ja tukeutua siinä toisiin ihmisiin, kuten mies tässä. Mutta ongelma se on silloin, kun se jatkuu neljä vuotta. Ilkeältä tuossa myös vaikuttaa se, kaikki nämä neljä vuotta yksi ihminen on nostanut omat surunsa tärkeämmiksi kuin kenenkään muun.
Selvästi miehellä on ongelmia, mutta se oikea osoite on ammattilainen. Ei tuollaista voi kaataa noin pitkään toisen niskaan, samalla kieltäen ja mitätöiden kaikki toisen surut elämässä.
Onko kenelläkään muulla vastaavia kokemuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
0/5 Sanasta sanaan sama aloitus kun aikaisemmin syksyllä.
Siis sinä olet jo vuosikausia luopunut omista tunteistasi ja elänyt vain miesystäväsi elämää?
Mihin tarvitaan vihanmiehiä, jos ystäväkin on tuollainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
0/5 Sanasta sanaan sama aloitus kun aikaisemmin syksyllä.
?
Mäkin muistan saman aloituksen, kirjoitatko asiasta toista kertaa?
Ja mä en olisi tuollasen miehen kanssa suhteessa enkä edes kaveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
0/5 Sanasta sanaan sama aloitus kun aikaisemmin syksyllä.
Jos tarkoitat aloittamaani keskustelua tästä viime kevättalvella, jolloin ensimmäinen kriisi oli (kuten nytkin mainitsin), niin kyse on samasta tilanteessa.
Tilanne rauhoittui ja välimme paranivat. Päätin antaa anteeksi, koska arvelin ajankohdan keväällä olleen niin vaikea, että ihmiset saattavat sanoa ja tehdä asioita joita eivät tarkoita.
Elämän heitti taas tielle uusia suruja. Ja se tässä minut saa todella miettimään asiaa, että jos sama käytösmalli toistuu uudestaan, on todennäköisesti kuvitella sen olevan jatkossakaan erilainen. En kuitenkaan ole helposti luovuttajatyyppiä, koska tätä suremisen ongelmaa lukuunottamatta suhde on aidosti hyvä, tasa-arvoinen ja autamme ja tuemme toisiamme sekä pystymme puhumaan kaikesta. Tämä surujen kierre on vain saanut aikaan omituisen ja kieroutunnen tunnelukon.
Olisi arvokasta kuulla kokemuksia ihmisiltä joilla on hieman vastaavanlaisia asioita, mitä he ovat päättäneet ja miten asiat ovat menneet. Lähinnä siitä, että kuinka helpolla kannattaa luovuttaa. Sehän on se helpoin ratkaisu, mutta siinä myös menettää paljon.
Yritän myös pohtia, puhunko hänen isästään tms. tavoilla, jotka pahentavat tilannetta. Tilanteeseen kun yleensä kuitenkin tarvitaan kaksi, joista kumpikaan ei välttämättä ole selkeä syyllinen vaan että jossain on vain solmukohta jota ei osata tunnistaa tai ratkaista.
Näin ulkopuolisesta kuulostaa,että olet 4 vuotta ollut kaikkien ikävien asioiden kaatopaikka. Aina saatavilla ja läsnä,joten siten turvallinen kohde kaataa asiat syliin. Miehesi tarvitsisi ehkä ulkopuolista apua jonka avulla käsitellä omaa elämänkriisiään. Sinun roolisi tuossa tuntuu hänen silmissään olla aina se vahva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysymys: Miksi edes mietit suhteen jatkamista, kun mies ei selkeästi ole sulle hyväksi? Mikä siinä on, että ihmiset haluaa hakata päätä seinään?
Olen traumatisoitunut mt-kuntoutuja. Tukeudun huomattavassa määrin psyykkisesti terveempään puolisooni, mutta kuuntelen silti myös hänen murheitaan. Ellen toimisi näin, niin meillä ei olisi parisuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Näin ulkopuolisesta kuulostaa,että olet 4 vuotta ollut kaikkien ikävien asioiden kaatopaikka. Aina saatavilla ja läsnä,joten siten turvallinen kohde kaataa asiat syliin. Miehesi tarvitsisi ehkä ulkopuolista apua jonka avulla käsitellä omaa elämänkriisiään. Sinun roolisi tuossa tuntuu hänen silmissään olla aina se vahva.
Kieltämättä tämä arviosi ei taida mennä ihan pieleen.
Ja olen täysin samaa mieltä, ammattiapu olisi välttämätöntä. Mutta mies ei suostu siihen, ilmoittaa vain että ei häntä mikään vaivaa.
Mutta kuten tuossa joku kysyi, että miksi olen ollut tässä näin pitkään, niin se on hyvä kysymys. Kai se on yksinkertaisesti niin, että näen miten hyvä ihminen hän on ja miten paljon hyvää hänessä on - kunhan vain jotenkin suostuisi oppimaan sen, miten käsitellä omia vaikeita asioita. Alkuajat olivat hyvinkin tasapainoisia. Joten kai sitä on toivonut, että voisi pitää ne hyvät asiat ja auttaa häntä opettelemaan pois niistä huonoista.
Sillä olen kyllä saanut häneltä erittäin paljon, varsinkin suhteen alkuaikoina. Tätä kykenemättömyyttä lukuunottamatta hän on upea ihminen. Hänen kanssaan olen voinut puhua asioista, joista en ole koskaan voinut kenenkään muun kanssa. Ainoat aiheet jotka ovat täysin off-limits, lukuunottamatta silloin kun hän haluaa niistä puhua, ovat sairaus ja kuolema.
Olen halunnut pitää niistä hyvistä puolista kiinni. Ja toivonut. Mutta kai se niin on, että ihmistä ei voi muuttaa.
Ja kyllähän se nyt on selvää, että en halua jatkaa suhdetta. Otin etäisyyttä jo tuolloin keväällä.
Mietin lähinnä sitä, että olenko minä tässä nirppanokkainen vaatija, joka ei siedä kumppaniltaan epätäydellisyyksiä.
Mutta onhan se niin, että ei tämä voi jatkua.
Ikävältä vain tuntui tuo loppukommentti mieheltä, että elän itsesäälissä kieriskelemisestä ja vaadin muita kannattelemaan minua sen takia. Ja että tuo itsesäälissä eläminen tarkoittaa, etten ole kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi vaan olen vieläkin itseään säälivä, uhriutuva kakara joka vaatii muut hoitamaan kaikki hommat.
Tottakai tuollainen sattui ja kaihertamaan. Kun tapasimme, olin toipumassa raskaasta leikkauksesta, joten kyllä tarvitsin muiden apua.
En kuitenkaan pitkään aikaan. Käyn töissä, elätän itseni, maksan asumiseni, ruoan, kaiken mikä aikuiseen elämään kuuluu. En vain ymmärrä, missä se itsesääli ja muiden avusta roikkuminen on. Yritän hänen seurassaan olla aina iloinen ja kepeä, kuunnella hänen työhuoliaan, olla puhumatta omista asioistani.
No, kun kirjoitan näitä juttuja, niin kyllähän kuvio selkiytyy itsellenikin. Kai se lähti pieleen siinä, että alussa olin terveysongelmien takia heikoilla. Mies vaikutti nauttivankin "pelastavan ritarin" roolista. Mutta kun vahvistuin taas, en tarvinnut tai halunnut niin suurta holhoamista ja samalla mies kyllästyi ja väsyi siihen myös. Ilmeisesti paine hänen lapsuudenperheen puolelta oli myös raskas ja jatkuva, jossa hänen oletettiin ottavan perheen pään rooli, lähtien siitä että hänen äitinsä piti ajotaidottomama kuskata kaikkialle.
Mutta missä menee itsesäälin raja? Onko kaikki sen toteaminen, että elämä ei menekään kuin Strömsössä, halveksittavaa itsesääliä?
Mitä mieltä tosiaan olette siitä mikä on itsesääliä ja missä menee raja? Vai pitäisikö aina teeskennellä täydellistä elämää?
Paras kohta oli tämä "yrittää kerjätä itsesääliä". Että ihanko oikeasti mies sanoo noin, kun me kaikki muut oletimme, että ap kerjää sääliä.
Eli pientä tarkkuutta nyt kirjoituksiin, koska itsesääliä kerjäät itseltäsi.
Hänen tunteensa ovat tärkeimmät asiat maailmassa, mutta sinulla niitä ei saa olla?
Aika narsistinen näkökulma.
Juokse.
Alue: Aihe vapaa
Teidän pitäisi keskustella keskenänne siitä, miksi kumpikin reagoi miten reagoi. Täältä et saa oikeaa vastausta.
Osanottoni kaikista kokemastanne. Kuoleman sureminen on rankkaa ja jokainen kokee sen omalla tavallaan ja se 'kiristää pinnaa' = vie kantokykyä muilta ongelmilta.