Miksi vihaatte lapsia?

Pysyttelen loitolla asioista joista

en pidä.

En pidä rumista äänistä enkä sotkusta.

Valkeniko?

"Vihata" on aika voimakas sana. En sanoisi että vihaan lapsia. Sanoisin että en pidä lapsista. He ovat useimmiten meluisia, sotkevat, huutavat, ja aiheuttavat haittaa ympäristölleen. En myöskään millään tasolla jaksa lasten juttuja (jankutusta, jatkuvia kysymyksiä, typeriä kommentteja).

Vihaaminen on aika vanha ilmaus. Mutta lapset ovat äänekkäitä ja usein huonosti kasvatettuja ja rajattomia joiden olemassa olo on pelkkää pelleilyä ja riehumista ja rääkymistä. Siitä en lapsista tykkää.

En viihdy kovaäänisten, vailla itsehillintää olevien ihmisten seurassa. Lapsia minulla on kaksi. Hekään eivät pidä arvaamattomista ihmisistä täysin ikään katsomatta.

Kiljunta, yleinen levottomuus, kimakka ääni ja tuijottaminen, huonot käytöstavat. En nyt sanoisi vihaavani, mutten pidä, ja rasitus lasten seurassa. Jotkut yksilöt ok. Sitä useamman on moni pilannut jättämällä kasvattamatta.

En mä vihaa lapsia, jotkut niistä on ihan vekkuleita. Niitä mä en siedä joilla ei ole käytöstapoja, jotka metelöivät kaiken aikaa ja pompottavat vanhempiaan minkä kerkiävät. Mutta sekin on varmaan enemmän vanhempien syy kun antavat noin tapahtua.

Onneksi lapsia ei ole pakko tehdä jos ei halua.

Ajattelin aina, että voisin tehdä lapsia, jos ne syntyisivät 5-vuotiaina.

Mutta kehon venyttäminen muodottomaksi, synnyttäminen, imetys, vaippojen ja eritteiden kanssa läträäminen oli ehdoton ei.

0-5-vuotiaat ovat yksinomaan rasittavia.

Miehen homma lapsenteossa on helppo.

Sen minäkin olisin voinut hoitaa.

En vihaa. Mutta itse olen valinnut olla lapsia hankkimatta enkä kyllä kovin pitkää aikaa halua viettää kerrallaan lapsiperheiden tai lasten seurassakaan. Rakastan hiljaisuutta ja rauhaa.

Minulla ei ole mitään lapsia vastaan sinänsä, mutta kaikki lapsista lähtevät äänet ovat minulle ihan hirveää kidutusta, tulee fyysisesti huono olo. Siksi välttelen lasten seuraa parhaani mukaan.

Piloille hemmoteltuja räkänokkia. Lässyttävät vanhemmat eivät saa kuriin ihmisalkujaan. Huutoa hyppimistä en voi sietää. Jotkut k.akarat ylimielisinä inttää isin ja äidin sanoja ja mielipiteitä..yök..

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole mitään lapsia vastaan sinänsä, mutta kaikki lapsista lähtevät äänet ovat minulle ihan hirveää kidutusta, tulee fyysisesti huono olo. Siksi välttelen lasten seuraa parhaani mukaan.

Samoin. Olen uupunut ja huonotuulinen pelkän parin tunnin vierailun jälkeen lapsiperheessä.

En käsitä miten kukaan jaksaa sitä meteliä ja kaaosta tulematta hulluksi.

Mutta hyvä kun jaksaa.

Ja kun siitä lapsesta ei ole takeita millainen sieltä tulee. Jotkut ovat kauheita, ihan sama

miten niitä koettaa kasvattaa.

Kasvatan mieluummin kukkia kuin lapsia.

Sopiiko?

Yhteiskunnan tyrkyttämä oletus, että naisen

pitäisi pitää lapsia suloisina, on ärsyttävä.

Musta lapset on ryhmänä yhdentekeviä.

Joukossa voi olla jokunen kivakin yksilö, jopa suloinen.

Mutta kun tyrkytetään "Eiks oo ihana?!" niin siinä kallistuu sille kannalle että ei ole, taidan poistua. Sama kuin menisi taidenäyttelyyn, ja joku kulkisi vieressä tolkuttamassa, että eikö ole ihania tauluja?

Yhteiskunta vaatii fanaattista lasten ihailua.

Enkä sitäpaitsi yleensä pidä ihmisistä iän perusteella. Se on hölmöä, ikä muuttuu.

Mutta jos oikein tivataan, sanon että en pidä lapsista. Pidän 5-kymppisistä. He ovat mielenkiintoisia.

Eniten olen pitänyt 1910-luvulla syntyneistä.

Heitä ei ikävä kyllä enää ole.

En vihaa lapsia. Mutta ketutusta aiheuttaa ne vanhemmat, jotka eivät osaa kasvattaa lapsiaan, vaan antavat heidän tehdä mitä lystäävät. Vähän sama koirien kanssa. Ei koirissa mitään vikaa ole, vaan niissä k*sipäisissä omistajissa.

Lapset eivät ole edes vihani arvoisia.

En vihaa. Siedän valikoivasti.

Nekin vihaa mua. Plus ovat siihen päälle vielä tyhmiä, rumia, äänekkäitä, sotkuisia ja haisevia. Luojan kiitos saa itse päättää hankkiiko niitä vai ei.

En vihaa ketään. En pidä useimmista ihmisistä - tämä koskee myös lapsia. Suhtaudun kaikkiin ihmisiin kuitenkin neutraalin kohteliaasti. Pidän valikoivasti eri yksilöistä, niin aikuisista kuin lapsista. Jotkut aikuiset ovat kiinnostavia, jotkut lapset ovat hauskoja ja iloisia tai selkeästi fiksumpia kuin muut ikäisensä ja sitä kautta palkitsevampaa seuraa. Olen allerginen lapsille jotka jankkaavat, kiljuvat ja riehuvat tai vaativat huomiota. Yhtä lailla olen allerginen samoin käyttäytyville aikuisille.

Lapsi ei ole automaattisesti minusta ihana, söpö tai millään tavalla kiinnostava vain siksi, että se on pieni eikä vielä tajua asioita ja siitä pitää huolehtia. Päin vastoin, minusta nuo ovat negatiivisia piirteitä, eivät positiivisia. Omia lapsia en halua, koska en jaksaisi heistä huolehtia ja esittää kiinnostunutta ja vastailla kysymyksiin ja olla koko ajan huomioimassa. Minulla ei olisi siihen aikaa eikä energiaa.

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että vihaan lapsia. En vihaa ketään, ellei kyseinen ihminen anna siihen todella hyvää syytä.

Rakastan lapsia. Joidenkin mielestä liikaakin.

Lasten kanssa oleminen edellyttää teeskentelyä.

Se on rasittavaa.

Oikeasti suurin osa lapsista on väsyttäviä suurimman osan aikaa. Niiden jutut on tylsiä.

Silti aikuisen pitäisi olla lääpällään onnesta lapsiin. Lapsille pitää esittää.

Pidän siitä, että voin olla oma itseni.

Lasten läsnäollessa ei voi puhua normaalisti edes toisten aikuisten kanssa. Pitää olla suodatin, ettei sano jotain lapsen korviin sopimatonta, ja lapsen ikäkin pitää huomioida.

Eihän aikuinen saa edes itkeä, ettei lapsi vain järkyty. Lapset kyllä saavat vaikka hyppiä seinille.

Kaiken kaikkiaan: lapset ovat rasittavia.

Ikävä kyllä itsekäs millenniaalisukupolvi on edennyt vanhemmuuteen.

Heidän lapsensa ovat jo niin isoja, että huono kasvatus näkyy.

Minäminäminä. Niin yksinkertainen asia kuin käytöstavat jää opettamatta.