Onkohan "rakkaus" käsittetty pahastikkin väärin?

Ensin rakastutaan ihmiseen, tai siis kuvittelemme niiden tunnekuohujen olevan rakkautta, ja seurustellaan ja mennään naimisiin ja jotkut perustavat sen perheen.

Mut kuitenkin sit kumppanit vääntävät ja suuttuvat toiselle, kun se toinen sit ei miellytäkkään ja pidetään mykkäkouluja, "koulutetaan" toista ihmisistä, manipuloidaan ja sit käydään jossain pariterapioissa ja avioliittoleireillä, kun se yhdessä oleminen on kärsimystä ja loppujenlopuksi roikutaan kaikin keinoin toississa ihmisissä, koska EI OSATA OLLA YKSIN!

Mistä edes on tullu käsitys ja olettamus et pitää mennä naimisiin ? Avioliitto, kuka sen on keksinyt, eihän siinä oo mitään järkeä.

Sit joistain paljastuukin, että "ohhoh , minä nainkin narsistin! Noh, eletään nyt yhdessä 15 vuotta lasten takia ja itketään sitten niin perkeleesti!"

Suurin osa avioliitoista sun muista härdelleistä on jotain muuta, kun rakkautta. Erehdymme luulemaan kokemuksiamme rakkaudeksi.

Ihminen voi rakastaa ja olla vapaa, joka onkin ainoa todellinen tunne elämän tarpeemme, ilman ketään varsinaista kumppaniakin, koska eihän avioliitossa tai parisuhteessa kumpikaan lopulta ole VAPAA!
On aina jollain tavalla tanssittava toisen pillin mukaan, koska muutenhan se toinen suuttuu sinulle, jos tekee jotain, mitä HÄN ei kestä.

Musta tuntuu, että mä en ole kovin hyvä kumppani loppujenlopuksi, koska en osaa elää toiselle mieliksi. Sen oon nyt omassa parisuhteessani huomannut.

En tee pahaa, olen vain oma itseni ja tuntuu, että se ei ole ok. Tääkö sitä rakkautta on?
Bullshit. Meitä on huijattu toverit!