Olen 30-vuotias enkä ole menettänyt ketään läheistä ihmistä - miten siitä selviää?

Olen pian 40 v ja mietin samaa, oikeastaan muuta en nykyään mietikään ja tulevaisuus tuntuu mustalta.

Jokainen käy tunteiden kanssa oman polkunsa ja prosessinsa. Surun ja tosipaikan hetkellä ihminen saattaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin mitä luulisi. Silloin esim kun isäni kuoli, olin alushokin jälkeen pari viikkoa todella rauhallinen ja järkevä, enkä jotenkin ollut omassa ruumiissani. Olin fyysisestikin tosi hidas tuona aikana. Eikä suru lopulta pintaan tullessaan kampannutkaan vaikka sitä pelkäsin. Päinvastoin huomasin itsessäni olevan jotain piilotettua voimaa ja jokin ihme kyky lohduttaa itseäni, vaikka luulin että olen hauras ja heikko, että murenen saman tien kun saan suru-uutisen.

Älä nyt ainakaan harvenna rakkaan isäsi luona vierailuja! Anna hänelle nyt aikaasi ja rakkauttasi kun hän

on niitä vastaanottamassa! Kyllä menetyksestä selviää ajan kanssa, kuolema on luonnollinen päätepiste

elämälle. Ehkä voit ottaa asian puheeksi isäsi kanssa, kysyä onko hänellä toiveita hautajaisten suhteen ym.

Hyväksymällä normaalit elämään kuuluvat asiat ja tapahtumat. Saa toki surra menetyksiä, mutta tuollainen hysteria ei ole tarpeen. 

Niin ja olin 20v silloin kun isäni kuoli, jos se asiaan jotenkin liittyy.

2

Ei se ole edes nyt niin paha, jos puhutaan vanhemman tai muun sukulaisen menetyksestä. 

Ole nyt isän kanssa niin paljon kuin ehdit! Kysele häneltä hänen taustoistaan, tee muistiinpanoja siitä mitä hän kertoo ja luo hänen kanssaan uusia yhteisiä muistoja isänä ja tyttärenä. Hän on sen ikäluokan miehiä, että maailma ollut hänen nuoruutensa aikana erilainen ja jossain vaiheessa sinua alkaa taatusti kiinnostamaan nuo asiat. Kun tuo ihminen on mennyt, niin sinua harmittaa se ettet ollut hänen kanssaan viimeisinä aikoina niin paljoa. Ei ole merkitystä koska ja miten pitkään olet hänen kanssaan, koska meillä on vain tämä hetki.

Isäsi välttely on nyt pahinta mitä voit tuossa tilanteessa tehdä. Tein saman syöpäsairaan mummuni kanssa ja kadun sitä enemmän kuin mitään.

Lähes 90-vuotiaalla mummullani todettiin haimasyöpä. Se tunnetusti vie nopeasti. Mummu laihtui, muuttui kalpeaksi, alkoi puhua kuolemastaan ahdistavaan tapaan. Välttelin tapaamisia siksi, ettei minusta tuntuisi niin surulliselta. En ajatellut mummua, jota varmasti ahdisti tuhat kertaa enemmän. Mitä muutakaan voi tuntea kun tietää kuolevansa pian.

Sitten tuli se päivä kun saattohoitokodista soitettiin, että nyt olisi hyvä saada läheiset paikalle.

En kertakaikkiaan pystynyt menemään. En koskaan hyvästellyt mummua. Se kaduttaa tässä elämässä ehkä eniten. Kuulin vielä myöhemmin että mummu olisi halunnut lähteä tästä maailmasta niin, että olisin pitänyt häntä kädestä.

Kun tarpeeksi perheenjäseniä kuolee, asiaan ei totu, mutta turtuu kyllä. Se ei ole hyvä asia, mutta päänuppi kehittää sen vaihtoehdoksi sekoamiselle.

Herkkänä ei ole helppoa.

Selviät tulevasta menetyksestäsi paremmin kun nyt vietät paljon aikaa vanhan isäsi kanssa. Tehkää yhdessä jotain oikein tosi kivaa, josta molemmat pidätte, josta jää erityiset muistot. Vie isäsi vaikka lätkämatsiin jos hän pitää siitä, tai menkää mäkkäriin jos se on hänelle uutta. Tehkää yhdessä jotain kivaa, hullutelkaa, iloitkaa yhdessä. Jos hän on sairas eikä jaksa liikkua, katsokaa leffoja, lukekaa.

Tärkeintä: juttele hänen lapsuudestaan, koulunkäynnistä, sukulaisistanne jne, niitä tietoja et saa sitten kun hän on poissa.

Mun isä kuoli äkillisesti 10 vuotta sitten. Ensimmäiset 6 vuotta oli vaikeita, en osannut käsitellä asiaa oikealla tavalla. Jumitin vain niihin samoihin ajatuksiin koko ajan. Esim. "mun isä on kuollut, ja se on väärin. Mikään tässä ei nyt mennyt oikein." Ja joka aamu kun heräsin, asiat oli samalla tavalla: isä oli edelleen kuollut, ja se mikä tapahtui, oli yhä tapahtunut ihan samalla tavalla, ja musta se oli edelleen väärin.

Mutta hiljalleen olen nyt oppinut ajattelemaan tätä kaikkea muillakin tavoilla. Isän elämä ei ollut pelkkä tragedia, vaan se oli ihan täysi elämä, jossa tapahtui niin paljon kaikkea hyvääkin. Isä ei kärsi enää, eikä häntä ole enää olemassa yhtään sen enempää kuin syntymätöntä lastanikaan, joten miksi minä sijaiskärsin täällä hänen puolestaan? Ja jos minä olisin nyt kuollut, haluaisinko että minun läheiseni viettäisivät 6 vuotta ahdistuen minun elämästäni ja vastoinkäymisistäni? No en todellakaan, minä olen oman elämäni jo kertaalleen kärsinyt, miksi jonkun toisen pitäisi surra se kaikki vielä toistamiseen? Ja sitten vielä se vaikein asia: isä ei ole enää täällä, vaikka minä tarvitsisin häntä tänäänkin. No, sen suhteen sitä vaan oppii hiljalleen, että pystyy (koska joutuu) itse korvaamaan sen mitä puuttuu. Isä ei voi puhua minulle enää, mutta minä tiedän kyllä suunnilleen mitä hän sanoisi, tai ainakin mitä toivoisin hänen sanovan. Isä ei korjaa autoani, mutta pystyn itsekin tekemään jotakin ja etsimään toisen ihmisen joka korjaa. Jotenkin sitä aina vaan pärjäillään, ja sen kuolleen ihmisen paikan otat joko sinä itse tai joku muu.

Sitten kun tulet sen tilanteen eteen, niin yritä muistaa, että vaikka se ihmisen kuolema on nyt fakta, joka ei tule koskaan enää muuttumaan, niin sinun tunteesi/masennuksesi/surusi voi muuttua, ja tulee muuttumaan. Sinun ei ole pakko olla sen tunteen vanki ikuisesti. Suosittelen ottamaan heti aktiivisen otteen niiden tunteiden käsittelyyn. Terapia auttaa ja sen voi aloittaa jo ennen läheisen kuolemaa, jos asia kerran vaivaa sinua jo sitä ennen. Ja käy tapaamassa sitä isääsi nyt kun vielä voit. Minä en ollut nähnyt omaani moneen kuukauteen ennenkuin hän kuoli, eikä se silti lievittänyt suruani yhtään.