Teini sosiaalisesti kömpelö?

Kannusta, tue, kuuntele, älä pakota äläkä syyllistä. Pieni painostus joskus ok, että teini ymmärtäisi, että muut kuitenkin näkevät hänet kykenevänä tilanteisiin. Jos ei halua, niin ei halua, ehkä sitten kasvaa tuosta ulos.

Tärkeää ja joskus jopa riittävää olis ylipäätään poistua kotoa mun mielestä.

Isäni aina syyllisti kotona olemisesta. Ei ollut kuitenkaan kuskannut kavereille ala-asteella (lähimmälle koulukaverille 8km matkaa, ei puhettakaan pyöräteistä) tai muutenkaan kannustanut asiassa. Aina vaik ihmetteli että eikö ole edes bileitä mihin mennä. No ei ollut kun olin kiinnostunut muista asioista. Oli kyllä kavereita jotka oli kiinnostuneita samoista asioista, joita näin vain koulussa koska asuivat 15-50 km päässä.

Kotoa ja maalta kun pois pääsin, minusta tuli ihan normaali opiskelijabilettäjä, tindertreffaileva nuori joka löysi myös kaveripiirin niistä samoista jutuista kiinnostuneista. Syyllistämisestä ja noloksi leimaamisesta olen saanut kuitenkin kaverisuhteissani kärsiä.

En suosittele puuttumista. Oma vanhempi harrasti/harrastaa sitä vieläkin. Tulee vaan ärtynyt ja vaivaantunut olo kun taas kerran saa kuulla sen saman laulun siitä kuinka mä tulen vanhenemaan yksin ja kuinka hän ei voi ymmärtää miksi oon hylännyt kaikki ystävät.

Itsepä oon valintani tehnyt. Ystävyys on mulle sitä että yhdessä on mukava olla. Viimeiset kerrat vanhalla kaveriporukalla oli lähinnä vaivautuneita tilaisuuksia missä jokainen vilkuili salaa kelloa Koska Saa Lähteä -tyyliin. Mulle riittää että maailmassa on muita ihmisiä, ei mun tartte niitä tuntea tai olla niiden kanssa bestiksiä.

Vierailija kirjoitti:

En suosittele puuttumista. Oma vanhempi harrasti/harrastaa sitä vieläkin. Tulee vaan ärtynyt ja vaivaantunut olo kun taas kerran saa kuulla sen saman laulun siitä kuinka mä tulen vanhenemaan yksin ja kuinka hän ei voi ymmärtää miksi oon hylännyt kaikki ystävät.

Itsepä oon valintani tehnyt. Ystävyys on mulle sitä että yhdessä on mukava olla. Viimeiset kerrat vanhalla kaveriporukalla oli lähinnä vaivautuneita tilaisuuksia missä jokainen vilkuili salaa kelloa Koska Saa Lähteä -tyyliin. Mulle riittää että maailmassa on muita ihmisiä, ei mun tartte niitä tuntea tai olla niiden kanssa bestiksiä.

Itse todella kömpelöä teininä, joka kärsi huonosta itsetunnosta ja todella pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, olisin toivonut, että vanhemmat olisivat puuttuneet enemmän. Apua ja tukea olisin siis tarvinnut. En saanut, sen sijaan syytin ja inhosin itseäni, ja kärsin tästä edelleen.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin että tuskin voit auttaa muuten kuin mahdollistamalla asioita. Mistään saarnaamisesta ei ole muuta kuin haittaa. Jos kavereita ei saa niin sitten niitä ei saa. Tilanne voi korjaantua kun nuori menee myöhemmin johonkin uuteen kouluun.

Onko teinillä ammatiilaiskontakti? Ohjausta, neuvontaa, tarvittaessa lempeää painostusta. Onko kaikki harrastukset kokeiltu? Mites partio, lukupiiri, luonnonsuojelutoiminta? Seurakuntanuoret, ei siellä välttämättä tarvitse olla itse uskovainen? Tuossa iässä moni lapsuuden harrastus loppuu, mutta uusiakin vaihtoehtoja on. Tärkeintä olisi nyt vaan saada niitä kavereita nyt, vanhempana on iso kynnys, jos on nuoruuden kovin yksinäinen.