Kuinka moni myöntää ajatelevansa ensisijaisesti itseään?

Allekirjoitan aikalailla muuten, mutta en halua enkä manipuloi ketään. Sellainen on ilkeää ja pahuutta.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin. Vain minä olen minulle tärkeä, muita ihmisiä en oikeasti tarvitse. Paitsi materiaaliksi omiin projekteihini. Mutta esim. ystäväksi en ryhdy kenellekään, ei huvita tuhlata aikaani. Mutta omat lapset olivat aikanaan mielenkiintoinen projekti (enää ne eivät juurikaan kyllä jaksa kiinnostaa). Samoin työssäni saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja manipuloida heitä. Se on kiintoisaa ja palkitsevaa.

Ulospäin en anna tällaista mielikuvaa, vaan kohtelen ihmisiä pääsääntöisesti hyvin ja osaan esittää empaattistakin. Koska en halua mitään katkeria ulisijoita kimppuuni väittämään että moraalini on huono, ja mustaamaan mainettani. Mutta aikuisen oikeasti; en usko että maailmasta löytyy kovinkaan paljon aidosti toisista välittäviä ihmisiä. Joitakin, joo, mutta pääsääntöisesti ihmiset pettävät toisiaan ja jopa itseään kuvitellen olevansa jotenkin empaattisia. Paskan marjat ovat!!

.

Oletko Vaasasta?

Minustakin on siis täysin luonnollista ajatella vain itseään. Esim. vauvan itkusta en ollut huolissani vauvan takia, vaan huolehdin siitä siksi, että se ei tehnyt minulle hyvää, eikä se, jos lapseni olisi aikuisena jokin mt-ongelmista kärsivä luuseri. Siksi huolehdin siitä. Muuten sen kun itkisi, en osaa samaistua. Tiedän myös mitä jokainen tarvitsee, ja osaan antaa sitä muille. Ainakin aika hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Allekirjoitan aikalailla muuten, mutta en halua enkä manipuloi ketään. Sellainen on ilkeää ja pahuutta.

Riippuu kait siitä miten manipulointi ymmärretään. Minä manipuloin asiakkaitani noudattamaan yhteiskunnan normeja. Ja se kuuluu työhöni. Ja nautin siitä. En siksi että itsekään aina kannattaisin niitä normeja, vaan juuri sen manipuloinnin / ihmisen ajatteluun vaikuttamisen itsensä vuoksi.

Opettelen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin. Vain minä olen minulle tärkeä, muita ihmisiä en oikeasti tarvitse. Paitsi materiaaliksi omiin projekteihini. Mutta esim. ystäväksi en ryhdy kenellekään, ei huvita tuhlata aikaani. Mutta omat lapset olivat aikanaan mielenkiintoinen projekti (enää ne eivät juurikaan kyllä jaksa kiinnostaa). Samoin työssäni saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja manipuloida heitä. Se on kiintoisaa ja palkitsevaa.

Ulospäin en anna tällaista mielikuvaa, vaan kohtelen ihmisiä pääsääntöisesti hyvin ja osaan esittää empaattistakin. Koska en halua mitään katkeria ulisijoita kimppuuni väittämään että moraalini on huono, ja mustaamaan mainettani. Mutta aikuisen oikeasti; en usko että maailmasta löytyy kovinkaan paljon aidosti toisista välittäviä ihmisiä. Joitakin, joo, mutta pääsääntöisesti ihmiset pettävät toisiaan ja jopa itseään kuvitellen olevansa jotenkin empaattisia. Paskan marjat ovat!!

.

Oletko Vaasasta?

No en. Luulitko, että minunlaisiani löytyisi vain Vaasasta? Uskon kyllä että pohjalaisista löytyy paljonkin tätä. Itte en ole edes sieltä päin.

Melko tunnekylmää sakkia täällä.

Minä haluan myös, ettei minun tarvitse kärsiä muiden takia, ellen sitten jostain syystä valitsisi ja silloinkin se varmasti jotenkin hyödyttäisi myös itseäni. Siksi suurin osa ihmisistä ei sovellu minulle ystäviksi, koska aika moni kuvittelee, että muiden kuuluu vain kärsiä heidän vioistaan.

Oma napa on paras napa.

Minusta on suorastaan sairasta, kun vanhempi opettaa lastaan ajattelemaan muita ensin, tulee mieleen, että siinäpä on selkeästi itsekäs ja ahne ihminen, joka ei siis muuten muille hyvää tekisi. Kuin siis oman itsensä kustannuksella. Kyllä monen asian voi järjestää niin, että itsekin siinä saa. Muulla lailla ei varmaan kannata elääkään.

Minä myönnän. 

Todella heikon ja riistävän lapsuuden ja teini-iän, kolmen äärimmäisen omituisen ja väkivaltaisen parisuhteen sekä yhden päihdeongelmaisen isän kuoltua olen kasvattanut niin paksun nahan, ettei minua voi enää saada luopumaan omista eduistani. Voin täysin härskisti myöntää muuttuneeni avoimen egoistiseksi, joka ajattelee ensin itseään ja vasta sitten toisia. Lapseni on ainoa poikkeus, mutta niinhän sen pitääkin. En luovu enää varoistani, vaatteistani tai mistään toisten hyväksi, valitsen miten käytän aikani ja missä seurassa. 

Varhaislapsuudessani vanhempani olivat pihejä mitä tuli ruokaan, vaatteisiin sun muuhun hyvinvointiin liittyvään, mutta saattoivat silti syytää satasia baariin. Minua kasvatettiin syyllistämällä ja painostamalla eikä varsinaisesti kasvattamalla. Äiti selitti ummet ja lammet maailmantuhosta ydinsotaan ja sai minut pelkäämään ihan hirveästi maailmanloppua sekä luulemaan, että olen jotenkin asiaan syyllinen. Kasvatuksessa eniten minua hämärsi se, että jouduin aina jakamaan leluistani ja karkeistani, mutta sama ei silti koskenut ketään muuta lasta. Ainoastaan minua. Myöhemmin teini-iässä huomasin, että kaikkien muiden tunteet olivat etusijalla paitsi omani, ja äitini kasvatti minua ajattelemaan ensisijaisesti toisia eikä vasta sitten minua itseäni. "Ajatteles kuinka raskasta sun kaverilla on" se saattoi lohkaista kun löysin kaverini sängystäni poikaystäväni kanssa. Tästä johtuen aikuisuudessani sama malli jatkui parisuhteissa kerta toisensa jälkeen, ja kun vihdoin heräsin mitä teen, niin lopetin sen hyvällä omallatunnolla. 

En myöskään ryhdy enää kenenkään terapeutiksi, sylkykupiksi tai nyrkkeilysäkiksi. En jää uhraamaan ajatuksia heihin, jotka hylkäävät minut tai käyttäytyvät ailahtelevasti. Niitäkin on, jotka ensin toisena päivänä ovat mukavia kuin mitkä ja toisena päivänä esittävät kuin eivät tuntisikaan, ja luoja tietää mitä näidenkin tyyppien päissä liikkuu. 

En suostu enää omituisiin aikatauluihin, joita en pysty noudattamaan ja joista saisin kuunnella viikkokaupalla syyllistystä myöhästelijänä, kuten ennen. En takaa kenekään lainoja, osamaksueriä tai suostu hankkeisiin, joissa minua yritetään kusettaa. Vastaavasti en myöskään jousta jos jonnekin ollaan menossa ja ihmiset yrittävät odotuttaa minua. Ex-mieheni teki tätä, mutta loppui siihen, kun jätin hänet pihaan seisomaan ja ajoin autolla pois. Kerran hän yritti juoksuttaa minua parkkipaikalla nähdäkseen kauan kävelen perässä, mutta sen sijaan potkaisin auton kylkeen ja menin läheiseen kuppilaan tilaamaan viiniä. en myöskään enää suostu jättämään ruokaani, kahviani tai oluttani kesken jos joku on luvannut tulla hakemaan ja alkaa käskyttämään aikataulujani. Tätäkin on siis tapahtunut, että minun odotetaan pomppivan heti kun käsketään mutta omia aikataulujani ei kunnioiteta yhtään. 

Sen sijaan ystävilleni olen aina tukena, lainaan tavaroitani ja rahaani ja aikaani, mutta he ovat ihmisiä joita tunnen vuosien takaa ja joihin luotan ja joiden kanssa tämä käy vastavuoroisesti. 

Voin jatkaa edellistä listaani, että päihdeongelmaisen isäni takia valvoimme öitä, menetimme mahdollisuuksia ja elintasomme romahti. Olen sen verran itsekeskeinen nykyisin etten suostu diileihin, jossa kävisi vähääkään vastaavalla tavalla. en todellakaan suostu enää seuraamaan sekoilua yö- ja iltakaudet kykenemättä nukkumaan enkä suostu enää ikinä kävelemään ympäri kaupunkeja etsimässä missä joku läheinen on. Jos jollain on ongelmia, hakee niihin apua tai poistuu näköpiiristäni. Ja tähän erittäin iso piste, koska en todellakaan kuluta enää kallisarvoista elämääni pohtimalla muiden ongelmia. 

On ollut vapauttavaakin ottaa kylmä linja ja tehdä ihan mitä itse haluaa, kenen kanssa haluaa ja milloin haluaa. En tarkoita tällä, että saisin hoidella koko lätkäjoukkueen kerralla tai pettäisin aviomiestäni, mutten yksinkertaisesti halua enää elää toisille unohtaen itseäni. Samalla kun olen ottanut tiukan linjan, olen löytänyt omat tunteeni ja pystyn taas elämään kosketuksissa itseni kanssa. 

Parhaimmat paikat ajatella asioita ovat olleet keittiön pöytä ja paperipäiväkirja. Tiedän, ettei monikaan sulata asennemaailmaani, mutten pyytele enää anteeksi keneltäkään. Sen aika oli silloin kun olin parikymppinen, nyt olen aikuinen nainen ja tiedän sen. 

Mulla ei vielä ole ollut kanttia laittaa eräs aikaani kunnioittamaton "ystävä" kävelemään perässä kun hän taas myöhästyy sovitusta ajasta jonkun itsekkään syynsä takia. Olen pelännyt syyllistämistä siitä. Aivan käsittämätöntä, miten nämä itsekeskeiset minä minä -ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja viemään muiden aikaa johonkin omaan säätämiseensä, ja myöhästyvät. Se on heille vielä normaali, saapuessa ei siis pahoitella erityisesti sitä, että toinen on joutunut odottamaan. Sellaisten kohdalla näen niin punaista, että.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vielä ole ollut kanttia laittaa eräs aikaani kunnioittamaton "ystävä" kävelemään perässä kun hän taas myöhästyy sovitusta ajasta jonkun itsekkään syynsä takia. Olen pelännyt syyllistämistä siitä. Aivan käsittämätöntä, miten nämä itsekeskeiset minä minä -ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja viemään muiden aikaa johonkin omaan säätämiseensä, ja myöhästyvät. Se on heille vielä normaali, saapuessa ei siis pahoitella erityisesti sitä, että toinen on joutunut odottamaan. Sellaisten kohdalla näen niin punaista, että.

Sama juttu. Olen tällaisiin sitten ottanut etäisyyttä.

Ap lopeta!

T. Päivi

Paljonko voi muitakaan hyödyttää jos ei ensin pidä itsestään huolta?  Uhrautua toki voi, sanoi joku: ei vain omaansa vaan toisenkin parasta.

Olen introvertti. Aika paljon vietän aikaani miettien omia asioitani. Niin kai suurin osa ihmisistä tekee?

Vierailija kirjoitti:

Ap lopeta!

T. Päivi

Kuka hemmetin Päivi?

t. AP

Joskus ajattelin ensisijaisesti aina muita; kaikki käyttivät hyväksi eikä itse saanut takaisin yhtikäs mitään. Nykyään ajattelen vain itseäni ja olen onnellinen. En auta ketään enkä luota keneenkään.

Välitän lähipiiristäni sikäli, etten halua aiheuttaa heille vaivaa ja kärsimystä, mutta en koe heitä mitenkään kovin merkityksellisiksi. Jos kaikki läheiseni muuttaisivat maapallon toiselle puolelle, se ei liikuttaisi minua muuten kuin että toivoisin, etteivät he ikävöisi minua.

Ja olen varmaan kamala ihminen, mutta kun koitan kuvitella jonkun läheiseni kuolemaa, minua ei kuvitelmissa harmita sen läheisen menetys vaan se, että joutuisin kohtaamaan muut surevat.

Olen näennäisesti muut huomioiva ja muiden edun omani edelle asettava, mutta vain kun se sattuu sopimaan minulle. Minulle vähänkään suuremmissa tai tärkeämmissä asioissa en usein ole valmis joustamaan tippaakaan.