Ehkä loukkaava kysymys, mutta miten lapsiperhe ei tunne ketään muita lapsia?

No minä en viihtynyt perhekerhoissa, enkä parin kerran jälkeen mennyt enää. Sisäänpäinlämpeävä juorukerho, kuten edellinen hyvin sanoi. Ja alkoi aina liian aikaisin, joten lähtö sinne oli tuskaa.

Meillä on lapset lyhyellä ikäerolla, joten ovat leikkineet hyvin yhdessä.

Leikkipuistossa kävin joka päivä heidän kanssaan, mutta koska en ole hirveän innokas kertomaan itsestäni vieraille, en ystävystynyt niiden mammojen kanssa mitenkään syvällisesti. Joku naapurin yh pyrki tutuksi, mutta taisi hänelläkin olla vain lapsenvahtitarvetta omille lapsilleen.

Tarhaiässä lapset ystävystyivät, mutteivät tavanneet vapaalla, koska hoitopaikkaan tuli niin isolta alueelta lapsia, että kaikki asuivat kaukana eikä meillä ole autoa eikä kiinnostusta tavata iltaisin/viikonloppuisin.

Kouluiässä (3. ja 5. lk) lapset ovat saaneet ystäviä tästä naapurustosta, mutten tosiaan vieläkään tunnista, kuka on kenenkin isä/äiti, jos vastaan tulevat kadulla ilman lastaan. Ei niihin vanhempiin vanhempainilloissa niin tutustu. Jotkut näyttävät tuntevan toisensa harrastusten tai isompien lastensa kautta, mutteivät hirveästi pyri tutustumaan muihin vanhempiin.

Että näin. Ujona ihmisenä on hankala tutustua, mutta ei minulla niin ole tarvettakaan. Lapsilla on kaverinsa ja hyvä niin.

Siellä perhelerhoissa tosiaan juoruaa aina se samat äidit jotka jotenkin tuntee tai hyväksyy toisensa koska ovat tarpeeksi samanlaisia ja samanlaiset jutut. Jos ei niihin pääse mukaan niin vähän ikävä siellä olisi jatkuvasti käydä tuntemassa olonsa ulkopuoliseksi. Nykyään varsinkin kun syntyvyys on laskussa niin suurin osa lapsellisista on muutamasta tietystä ihmisryhmästä ja sitten muut ovat jotain muuta joille ei välttämättä löydy samanhenkistä seuraa.

Minun perhe muutti lapsuudessani,  niin usein, että aina hyvät kaverit jäivät edelliselle paikkakunnalle ja taas piti tutustua uusiin, joten kykyä tunkeutua uusiin porukoihin on opittu. Sitten taas se yhteydepitämisen vaikeus  muualle jääneisiin on  myös mukana. Pahin oli se muutto, kun murrosikäisenä muutimme taas.

Kun aikanaan sain lapsen, niin ensimmäisessä asunnossamme yritin tutustua pihalla tapaamiini taaperoiden äiteihin. Jotain tuttavuussuhteitahan siinä syntyi, mutta ei mitään kummempaa, olimme niin erihenkisiä. Synttäreille sentään tuli joitain lapsia.  Yksi  perhe oli sellainen, jonka kanssa ystävyys jatkuu edelleen, lapset eivät enää kuitenkaan ole ystäviä pitkän välimatkan vuoksi.  

Kun muutimme, lapseni sai paljon kaverita päiväkodista (oli siis uusi päiväkoti) ja koulusta. Tuohon aikaan elämä oli erilaisempaa kuin nyt, lapset leikkivät paljon pihalla ja läheisessä leikkipuistossa.  Kannoin sitä lapsuuteni ristiä eli ystävien menettämisen pelkoa, joten asuimme  samassa talossa niin kauan, että  lapsi varttui aikuiseksi ja lähti opiskelemaan. Hän on saanut pidettyä nuo monet ystävät edelleenkin ja siitä olen iloinen, minä en taas vanhempiaan tunne kuin nimeltä. 

Samalla paikkakunnalla elämänsä eläneet ovat siinä hyvässä asemassa, että heilä on suvun lapset ja omien ystäviensä lapset ympärillään.  Kovin helppoa ei uudella muuttajalla tutustua, joten on hyvä, jos on ap:n kaltaisia ihmisiä, jotka ovat vastaanottavaisia ja  avoimia tulokkaille.