Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En oikein osaa sanoa, olenko vaan hyvin tottunut yksinoloon vai pidänkö siitä
24.10.2018 |
Miten saan selville? Olen menossa sairaalahoitoon ensi kuussa ja tällä hetkellä ei ole kovin käytännöllistä hakeutua ihmisten pariin kovin paljon tai aloittaa vaikka harrastusta. Haluaisin jonkun suht luotettavan arvion sosiaalisuuteni todellisesta tasosta, että voisin tehdä hyviä valintoja tulevaisuuden suhteen (miten asun, millainen koulutus). Viimeksi kun olin koulutuksessa, niin nautin toisten ihmisten aiheuttamasta stimulaatiosta, mutta aloin kärsiä myös oman ajan puutteesta melko pian ja aloin tauoilla vältellä keskustelua.
Tällä hetkellä ihmiskontakteja on vähän, mutta enimmäkseen koen olevani tosi tyytyväinen, kunhan on luettavaa, mielenkiintoisia videoita YouTubessa ym. Tunnen yksinäisyyttä välillä lähinnä siinä mielessä, että olisi kiva nukkua vieressä tai keskustella ja kommentoida jotain katsottavaa videota yhdessä. Siitä huolimatta olen aika epävarma, pystyisinkö kovin tiiviiseen ihmissuhteeseen, eli olisinko itse antoisaa seuraa.
Kommentit (6)
Mulla on sama juttu. Olen ollut pitkään yksin ja usein ajattelen, etten jaksaisi sitä jos siinä samassa tilassa nyhjäisi joku toinenkin.
Nyt aloitin syksyllä kurssin, jossa meitä on vain osallistuja. Huomaan, että tykkään seurasta ja se stimuloi minua. Lähes joka kerta olen lähes ekstaasissa, kun päivä on päätöksessä. Nautin vuorovaikutuksesta kurssin vetäjän ja osallistujien kanssa.
Sitten kumminkin seuraavana aamuna viimeistään olen ihan tyytyväinen, että saan istua aamukahvilla kotpna omassa rauhassa. Päivällä teen omia hommia, enkä siihen kaipaa ketään avuksi, seuraksi tai sivustakatsojaksi.
Minuakin epäilyttää, että VAIKKA ihastuisin johonkin, alkuhuuman jälkeen haluaisin kumminkin olla enemmän omissa oloissani. Sitä toista kun ei voi vain omaan tarpeeseen ottaa laatikosta esiin.
Uskon, että parisuhde toimisi minulle vain niin, että kummallakin on oma koti, jossa toinen vierailee sen verran kuin tuntuu hyvältä. Tämä minun tietty pitää tehdä selväksi jo seurustelun alussa. (Ja tämä on tietty ihan spekulaatiota, kun mitään suhteentapaistakaan ei ole näköpiirisssä.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olisi tällainen miesystävä minkä luokse voisi tulla oleskelemaan, leikkimään kotia, seksiä ym. Mutta asuisit kuitenkin omassa kodissasi?
Samoja miettinyt. Viereen en kaipaa ketään nukkumaan, enkä samaan asuntoon. Etäsuhde (lyhyellä välimatkalla) olisi kiva, ja vielä niin, että miehellä on muutakin tekemistä, ettei tartte olla yhdessä joka päivä. Ja että antaisi minun viihtyä rauhassa kotonani, luonnossa ja lenkeillä, eikä hokisi (kuten muutaman päivän takaisessa ketjussa joku kertoi) että "Sun pitää hommata oma elämä!"
Töissä on kiva välillä jutella, mutten jaksaisi koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama juttu. Olen ollut pitkään yksin ja usein ajattelen, etten jaksaisi sitä jos siinä samassa tilassa nyhjäisi joku toinenkin.
Nyt aloitin syksyllä kurssin, jossa meitä on vain osallistuja. Huomaan, että tykkään seurasta ja se stimuloi minua. Lähes joka kerta olen lähes ekstaasissa, kun päivä on päätöksessä. Nautin vuorovaikutuksesta kurssin vetäjän ja osallistujien kanssa.
Sitten kumminkin seuraavana aamuna viimeistään olen ihan tyytyväinen, että saan istua aamukahvilla kotpna omassa rauhassa. Päivällä teen omia hommia, enkä siihen kaipaa ketään avuksi, seuraksi tai sivustakatsojaksi.
Minuakin epäilyttää, että VAIKKA ihastuisin johonkin, alkuhuuman jälkeen haluaisin kumminkin olla enemmän omissa oloissani. Sitä toista kun ei voi vain omaan tarpeeseen ottaa laatikosta esiin.
Uskon, että parisuhde toimisi minulle vain niin, että kummallakin on oma koti, jossa toinen vierailee sen verran kuin tuntuu hyvältä. Tämä minun tietty pitää tehdä selväksi jo seurustelun alussa. (Ja tämä on tietty ihan spekulaatiota, kun mitään suhteentapaistakaan ei ole näköpiirisssä.)
Nyt aloitin syksyllä kurssin, jossa meitä on vain muutama osallistuja.
Editoin tuon muutama-sanan tekstiini, että käy järkeen. ;)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama juttu. Olen ollut pitkään yksin ja usein ajattelen, etten jaksaisi sitä jos siinä samassa tilassa nyhjäisi joku toinenkin.
Nyt aloitin syksyllä kurssin, jossa meitä on vain osallistuja. Huomaan, että tykkään seurasta ja se stimuloi minua. Lähes joka kerta olen lähes ekstaasissa, kun päivä on päätöksessä. Nautin vuorovaikutuksesta kurssin vetäjän ja osallistujien kanssa.
Sitten kumminkin seuraavana aamuna viimeistään olen ihan tyytyväinen, että saan istua aamukahvilla kotpna omassa rauhassa. Päivällä teen omia hommia, enkä siihen kaipaa ketään avuksi, seuraksi tai sivustakatsojaksi.
Minuakin epäilyttää, että VAIKKA ihastuisin johonkin, alkuhuuman jälkeen haluaisin kumminkin olla enemmän omissa oloissani. Sitä toista kun ei voi vain omaan tarpeeseen ottaa laatikosta esiin.
Uskon, että parisuhde toimisi minulle vain niin, että kummallakin on oma koti, jossa toinen vierailee sen verran kuin tuntuu hyvältä. Tämä minun tietty pitää tehdä selväksi jo seurustelun alussa. (Ja tämä on tietty ihan spekulaatiota, kun mitään suhteentapaistakaan ei ole näköpiirisssä.)
Luulisin, että seuraan pystyy siedättymään uudelleen, vaikka suurin osa ihmisistä tulee introvertimmäksi iän myötä. Eli jos tällä hetkellä yksi kurssipäivä innostaa, mutta vaatii palautumista, niin tulevaisuudessa voisi ehkä tottua ihmisiin niin, että toiset ei haittaa "omaa" kahvihetkeä niin paljon. Jos kävisi esim. joka päivä koulussa, niin muiden seura ei kai tunnu niin ihmeelliseltä enää hyvässä eikä pahassa. Ap
Alue: Aihe vapaa
.