Mitä te teette kun tuntuu että nyt ei jaksa enää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karu totuus on se että vedän kännit. Olen muuten suhteellisen kännijuomisvastainen, mutta silloin kun tuntuu oikein pahalta niin tuo on ollut viimeinen (ja toimiva) keino. N23

Joku viimeinen mohikaani nuorisosta uskoo vielä ryyppäämisenkin. Se on totta, että juominen todella "nollaa aivot" joskus kun sitä oikein tarvitsee. En tiedä tiedettä tämän takana, mutta näin se vaan on. Ehkä aggressiot ja ahdistukset pääsee patojen takaa purkautumaan juhlintakäytökseen.

Nollaa ja rentouttaa aivot pitää paikkansa. Itsellä ei ole aggressioita eikä ahdistusta, vain kaamea väsymys ylirasituksesta. Näin se vaan on, että muutama viinilasillinen toisinaan on kuin pieni tarpeellinen loma aivoissa ja taas jaksaa mielekkäästi suorittaa.

Surut ja epätoivon hetket pitäisi vain kohdata muuten ne nousevat esiin aina vain uudelleen. Olen kärsinyt elämässäni paljon ja turruttanut oloani esim, rauhoittavilla lääkkeillä. Kun nykyään on vaikeita hetkiä, annan sen kauhean olon tulla vaikka kuinka sattuu. Joskus sattuu liikaa ja silloin vain itken ja otan lasin viiniä, viini auttaa minulla kun kaikki meinaa sortua päälle vaikkei se hyvä keino ole mutta silti.

Menen jonkun aikaa aikaisemmin nukkumaan. koetan minimoida stressiä - mietin, voinko pudottaa jotain arjestani ainakin hetkeksi, ja jos voin, teen sen. Alan sisällyttää enemmän mukavia ja palauttavia juttuja arkipäivään. Vähennän somea, luen kirjaa iltaisin, katselen kynttilänvaloa, käyn pitkillä kävelyillä päivisin jos ehdin aurinkoisena aikana. Eli kaikkea rentouttavaa. Yleensä kuormitus kasvaa liialliseksi häsellyksessä ja sitten alkaa tuntua epätoivoiselta. Täytyy resetoida.

Pidän tauon tekemisestä, mitä en jaksa. Siivoan sillä välin koko asunnon, pyykkään ja huollan vaatteet. Käyn pyöräileen tunnin ja istun 30 min. kuumassa suihkussa. Surffaan netissä. Sitten menen tekemään loppuun sen, mitä en jaksanut ja laitan illallisen. Puuhailu on parasta terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Surut ja epätoivon hetket pitäisi vain kohdata muuten ne nousevat esiin aina vain uudelleen. Olen kärsinyt elämässäni paljon ja turruttanut oloani esim, rauhoittavilla lääkkeillä. Kun nykyään on vaikeita hetkiä, annan sen kauhean olon tulla vaikka kuinka sattuu. Joskus sattuu liikaa ja silloin vain itken ja otan lasin viiniä, viini auttaa minulla kun kaikki meinaa sortua päälle vaikkei se hyvä keino ole mutta silti.

Jätä lääkkeet, ei ne mitään auta vaan siirtävät kärismyksiesi käsittelyä, koukuttaen sinut turvautumaan tabletteihin. Kauhea olo saa tulla ja se kertoo että tunnet terveesti ikäviä koettelmuksia kohtaan. Lasi tai ns. pari viiniä kärsimysten käsittelytiellä on ihan hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun kaikki ota päähän? Miten saatte itsenne motivoitua taas jatkamaan?

Keskityn hengittämään rauhallisesti ja juon kupillisen kahvia tai teetä.

Rukoilen

Minun on aina ollut kestettävä kuin mies. Nykyään tuntuu että kestän mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Karu totuus on se että vedän kännit. Olen muuten suhteellisen kännijuomisvastainen, mutta silloin kun tuntuu oikein pahalta niin tuo on ollut viimeinen (ja toimiva) keino. N23

Tämä, harvoin juon niin että ollaan ihan kännissä mutta silloin kun tuntuu että kaikki menee metsään viikosta toiseen eikä mikään onnistu niin on ”pakko” vetää pää täyteen tai muuten irrotella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karu totuus on se että vedän kännit. Olen muuten suhteellisen kännijuomisvastainen, mutta silloin kun tuntuu oikein pahalta niin tuo on ollut viimeinen (ja toimiva) keino. N23

Tämä, harvoin juon niin että ollaan ihan kännissä mutta silloin kun tuntuu että kaikki menee metsään viikosta toiseen eikä mikään onnistu niin on ”pakko” vetää pää täyteen tai muuten irrotella

Muuttuuko kaikki kännien jälkeen? Vai onko teillä oma osuutenne metsään menemisessä?

Tilaan roskaruokaa ja katson hömppää, johon uppoudun.

Ryyppään viikonloppuisin jos on vapaata töistä. Itken. Raivoan yksinään Joskus kaikkia noita yhtä aikaa. Kavereiden kanssa jos ryyppään, niin silloin en itke vaan nauran, ja se auttaa myös ahdistukseen kun saa yhdeksi illaksi unohtaa ikävät jutut.

Myös töissäkäyminen auttaa minulla, jopa silloin kun työt ovat suurin stressin syy. Olin romahtaa tosi pahasti vuosi sitten läheiseni tehtyä itsemurhan, mutta töissä käyminen auttoi jotenkin pysymään ruodussa ja elämän syrjässä kiinni.. Jotenkin se sama rytmi päivästä toiseen ja ne ihmiset siellä ovat niin muuttumattomia ja turvallisia, että sinne meneminen on joka tapauksessa lohdullista.

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi soitin veljelleni ja itkin puhelimessa. Veljen laulu rauhotti kummasti. Kivut ja säryt tuntu niin ylipääsemättömiltä, enkä halunnut perhettäni huolestuttaa.

Sinulla on ihana veli!

Selvitän ongelman syyn, etsin tietoa, käsittelen sen läpikotaisin ja taas on yksi ongelma ratkaistu. Taas jaksaa.

Olispa mullakin joku välittävä äiti tai isä jolle soittaa! Mutta ei ole, vanhemmat on ilkeimmät ja pahansuovimmat ihmiset maailmassa. Väkivaltaiset lastenhakkaajat, itsekkäät kusipäät.

Mun on pakko jaksaa aina. Aina. Olemme tukiverkottomia, molemmat huonoista suvuista ja huonot vanhemmat molemmilla (eivät ole mukana mitenkään elämässämme, ovat juoppoja/hulluja/luonnevikaisia), eli meillä ei ole sukua eikä läheisiä. Pari ystävää kyllä.

Ei vaan ole vaihtoehtoja. Olen ollut romahtamispisteessä muutaman kerran mutta kyllä se pakko on paras motivaattori. Pakko, sillä lapsilla ei ole ketään muuta.

Itse tulevaisuudessa teen kaikkeni auttaakseni ja tukeakseni lapsiani. Välitän, autan, turn, rakastan, enkä ikinä hylkää ja laiminlyö, niinkuin omat paskiaisvanhemmat teki mulle.

Minulla on yleensä tuo olo ihan joka päivä. Välillä olo on ihan sietämätön ja  sitten taas sellainen, että jaksaa jotenkin. Kaikista huonoimpina päivinä oikeastaan se on ainoa keino jaksaa, että tietää ettei pysty täältä lähtemään ja jos lähtisi niin ne ihmiset olisivat varmasti todella onnellisia. Ei kyllä kovin hyvin mene. Olkaa onnellisia siitä "tavallisesti" elämästänne. Itselle se olisi jo lottovoitto.