Lue keskustelun säännöt.
Raskausuutisen kertominen omille vanhemmille
23.10.2018 |
Eka kolmannes takana ja pitäisi kai kertoa omille vanhemmille raskaudesta. Ajatus lähinnä ahdistaa, koska raskaus on mulle niin henkilökohtainen asia eivätkä he ole sellaisia ihmisiä, joille yleensäkään kertoisin yksityisasioitani tai joilta kysyisin neuvoa. Tässä asiassa tuntuisi kuitenkin ilkeältä ja epäkohteliaalta kertoa heille viimeisinä. Haluaisin jo kertoa uutisen lopuille kavereille ja ehkä somessakin, mutta koen, että velvollisuus on kertoa ensin tuleville isovanhemmille. Sekin ahdistaa.
Kun kerroitte raskaudesta omille vanhemmillenne, oliko se pelkästään ihanaa ja huojentavaa, vai oliko seassa muitakin tunteita?
Kommentit (6)
Vierailija kirjoitti:
Minä kerroin jo viikolla 12 kun olin käynyt ekassa ultrassa. Lapseni oli vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi jota he hartaasti olivat kaivanneet.
Tunnelma oli jotenkin ihana. Äiti siunaili ihmettä moneen kertaan ja isäni sai kyyneltipan silmäkulmaan. Isä on kotoisin pienestä Hämäläisestä kunnasta ja aika jäyhä joten se liikuttaa minua vieläkin.
Jotenkin aivan ihana mielikuva tuli tuosta<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen aavistanut tyttärien raskaudet ennen kun he asiasta kertoivat. Kyllä sen kasvoista näkee.
Minua hieman ahdisti kertoa toisesta raskaudestani. Meille syntyi kuopus kahden vuoden ikäerolla esikoiseen, ja tiesin äitini pitävän ikäeroa (turhan) pienenä. No, kerroin melko nopeasti kuitenkin, koska tapasimme usein ja minulla oli kovaa pahoinvointia.
Isäni leikki esikoisen kanssa olkkarissa ja kerroin äidille keittiössä, että toinen syntyy syksyllä. Äiti meni ihan vakavaksi ja vilkuili isäni suuntaan, mutisi jotain "voi hyvä ihme" -tyyppistä. Sitten isäni tuli kysymään mikä on. Sanoin hänellekin, että olen raskaana.
Isäni alkoi lähes hihkua ja oli onnesta soikeana, vaikka on muuten hyvin hillitty. On kuitenkin ihan hurahtanut olemaan pappa :) Siitä sitten äitikin lämpeni ja alkoi hymyillä. Hyvin se siis lopulta sujui.
Eihän sinun ap tarvitse tehdä spektaakkelia kertomisesta. Kerro puhelimessa tai lähetä iloinen, lyhyt sähköposti, jos se tuntuu helpommalta kuin tavata kasvokkain.
Jos ette muutenkaan ole juurikaan tekemisissä, niin olisiko mahdollista, että kertoisit asiasta, kun seuraavan kerran tulee luonteva tilaisuus? Ei sun tätä heille erikseen tarvitse alkaa tiedottamaan, jos välit ovat viileät. Ovatko he tai muuta lähisukua somessa ja näkevät postauksesi vai mikä on ongelma?
Vierailija kirjoitti:
Jos ette muutenkaan ole juurikaan tekemisissä, niin olisiko mahdollista, että kertoisit asiasta, kun seuraavan kerran tulee luonteva tilaisuus? Ei sun tätä heille erikseen tarvitse alkaa tiedottamaan, jos välit ovat viileät. Ovatko he tai muuta lähisukua somessa ja näkevät postauksesi vai mikä on ongelma?
Joo ovat somessa ja muut sukulaiset myös. Voihan sitä postausten näkyvyyttä rajata, mutta se jos mikä tuntuisi salailemiselta.
En tiedä kumpi olisi helpompaa, kertoa puhelimessa vai seuraavan kerran kasvokkain.
Minä kerroin jo viikolla 12 kun olin käynyt ekassa ultrassa. Lapseni oli vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi jota he hartaasti olivat kaivanneet.
Tunnelma oli jotenkin ihana. Äiti siunaili ihmettä moneen kertaan ja isäni sai kyyneltipan silmäkulmaan. Isä on kotoisin pienestä Hämäläisestä kunnasta ja aika jäyhä joten se liikuttaa minua vieläkin.