Elämä tyhjää.

Avioliitto karilla, lapset teinejä eivätkä niin enää tarvitse minua, ystäviä ei ole. Työpaikka tai lähinnä sen ilmapiiri on kantava voima. En näe paljoakaan valoa, lasteni vuoksi olen ja elän, taaperran päivästä toiseen, pakotan itseni olemaan tuottava ja hyödyllinen yht.kunnan jäsen, vaikka samalla ensimmäinen ajatus aamuisin, kun kello soi, että ei taas en jaksa nousta en jaksa raataa taas kokonaista työpäivää en vain jaksaisi.
Helppo sanoa, että hanki harrastus, en jaksa hankkia enkä jaksa pitkälti muuta kuin pakolliset. Voi kunpa olisi avioliitto joka toimisi ja jossa olisi toisen haluamista ja kainaloon käpertymistä.
Mistähän saisi voimia uuteen viikkoon, perjantaita odotellen vaikka ei ne viikonloputkaan muuta ole kuin sitä samaa kuin joka viikonloppu, mutta saapahan vain olla. Pelkään onnettomuuksia ja sairauksia ja jos annan mielikuvitukselleni vallan niin sitten vasta paiseessa olenkin ja huolestakin sairastuisin. Paska olo.