Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Halvaannuttava keski-iänkriisi (tai mikä kriisi onkaan)
21.10.2018 |
Oon bout 35, kivassa vakityössä, naimisissa ja pari lasta. Kai ihan nätti vielä, jaksan harrastaa. Mukava koti, mies on komea ja sporttinen, hyvässä työssä ja hyvä isä.
Oon tästä huolimatta aivan sekaisin. Työpainetta on jonkun verran lähinnä jatkuvien, varoittamatta tulevien muutosten vuoksi. Näen lähes joka yö unia töistä ja uni on usein katkonaista. En halua vaihtaa silti, koska työyhteisö on ihana. Ai niin, ja koska olen rakastunut työkaveriin. Suhdetta meillä ei ole, paitsi ystävyys.
Paperilla täydellinen puolisoni on ihan eri puusta veistetty, ei ymmärrä mua (hänen oma kokemuksensa ja munkin kyllä) eikä mun kokemuksen mukaan haluakaan ymmärtää tai kuunnella. Samat rankat riidat on toistuneet yli 10 vuotta, paitsi nyt en oikein enää jaksa riidellä, oon luovuttanut, yksinäisyys on normaali olotila. Huomaan, että musta on tullut vanhemmiten vähemmän konservatiivinen, miehestä enemmän. Mulla on olo, että vielä ehtisi vaikka mitä, miehellä sanojensa mukaan kovin vanha olo. Mietin muuttavani vähäksi aikaa pois, jotta nähdään, kaivataanko me toisiamme lainkaan. Mut lasten takia sekin tuntuu järjettömän vaikealta.
Pari vuotta sitten päästiin takas ns. normaalielämään muutaman vuoden hyvin raskaan elämänjakson jälkeen. Tukiverkkoja ei ole omassa kaupungissa lainkaan. Välillä ajattelen, että jos muutettaisiinkin kotiseudulle kaikki, ehkä se auttaisi. Tai jos vaihtaisin työpaikkaa, olisiko rennompaa ja se toinen ihana ihminen pois läheltä. Tai ehkä tartten vaan lääkkeitä. Välillä oon tosi itkuinen (koska eroajatukset), esim. jonkin aikaa sitten itkin lähes koko viikonkopun. Oon myös älyttömän levoton, lenkkeily on maistunut, paino tippuu koska ruoka ei maistu.
Tulipas sepustus. Miten tästä pääsee yli, kun oma pää meinaa rikkoa elämän?
Kommentit (3)
Vierailija kirjoitti:
Siinä näätte mitä tuskaa se tuottaa, kun antaa pikkusormen.
Varmasti näinkin. Ero on tosin ollut mielessä paljon pidempään kuin se toinen, tuntuu et tää on lähinnä viimeinen kimmoke.
Tiedän, että jotkut on huonommissakin suhteissa perheen vuoksi. Mut tuntuu vaikealta, kun ei vaan pysty tuntemaan sitä tunnetta, mikä oli, ja mikä kuuluisi mun mielestä suhteessa olla. Ei välttämättä liekki, mutta jos pitää vaikka kädestä kiinni, niin lämpö.
Mut on vaikea tietää oonko vaan jotenkin masentunut, mikä huonontaa suhdetta, vai uupunut siksi, että suhde on niin huono. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi varmaan aika käydä keskustelemassa. Työterveyden kautta?
Kriisi on juuri hyvä asia sen vuoksi, että pysähtyy katsomaan ympärilleen; taaksepäin miten tuli elettyä ja eteenpäin miten haluaisi asioiden kehittyvän. Ahdistaa, jos ei hahmota "miten menee" suhteessa omiin elämäntavoitteisiin tai jos tietää että huonosti menee eikä tavoitteet toteudu. Siinä helposti alkaa etsiä syyllisiä pahaan oloon; tuo toinen estää minua tai itse olen vätys kun en saa muutosta aikaiseksi. Eikä muutos ikinä tapahdu yksin, joten yhtä syyllistä ei todellisuudessa ole. Eikä syyllistä tarvita, kun saa toimintasuunnitelmaa tehtyä.
Ensin siis ajatuksien läpikäymistä. Vinkki: älä ota neuvoja vastaan niiltä, jotka ovat oman kriisinsä selvittäneet juuri tietyllä omalla tavallaan ja yrittävät samaa lääkettä sinullekin. Eronneet suosittelevat eroa ja pettäneet pettämistä. Mieheesi ihastunut ystävätär ehdottaa ehkä molempia. Pelottavan yleinen tilanne se! Paras keskustelukumppani on terapeutti.
Sen jälkeen puolison kanssa keskustelu suhteen tilasta ja toiveista.
Alue: Aihe vapaa
Siinä näätte mitä tuskaa se tuottaa, kun antaa pikkusormen.