Sinkku ja kolmekymppinen

up

On tai ei

Tuskin. Kannattaa luovuttaa. Vaikka löytäisitkin jonkun niin muutaman vuoden päästä se mies alkaa kaivata vaihtelua ja nuorempaa naista. Harva mies haluaa sitoutua tuon ikäiseen naiseen tai muutenkaan. Tinderin avulla seuraa saa jatkuvasti ja sitten kun miehellä ikä tulee vastaan niin voi siirtyä kehitysmaan nuoriin naisiin. 50-kymppisenä jos mies sittenkin haluaa hankkia lapsia hän voi käydä nuoren naisen Thaimaasta ja perustaa perheen.

Eli kannattaa vaan suosiolla lopettaa aviomiehestä haaveilu. Nykydeittailuun kannattaa suhtautua sopivan kyynisesti. Itse olen tehnyt päätöksen pysyä kaukana miehistä.

Masentavaa

Jos on ollut aiempia suhteita, varmasti löydät uuden.

Kilttinainen kirjoitti:

Tuskin. Kannattaa luovuttaa. Vaikka löytäisitkin jonkun niin muutaman vuoden päästä se mies alkaa kaivata vaihtelua ja nuorempaa naista. Harva mies haluaa sitoutua tuon ikäiseen naiseen tai muutenkaan. Tinderin avulla seuraa saa jatkuvasti ja sitten kun miehellä ikä tulee vastaan niin voi siirtyä kehitysmaan nuoriin naisiin. 50-kymppisenä jos mies sittenkin haluaa hankkia lapsia hän voi käydä nuoren naisen Thaimaasta ja perustaa perheen.

Eli kannattaa vaan suosiolla lopettaa aviomiehestä haaveilu. Nykydeittailuun kannattaa suhtautua sopivan kyynisesti. Itse olen tehnyt päätöksen pysyä kaukana miehistä.

Nykydeittailua en kyllä tajua. Mutta kolmikynppinen liian vanha??!! En ole hullumpaa kuullut. Nuori vielä. Vanhainkodeissakin on suhteita.

Hankkiuduin sinkuksi kolmekymppisenä, kyllä niitä ottajia olisi ollut mutta totesin sinkkuuden olevan niin mukavaa että jotenkin vain unohdin parisuhteet. Neljänkympin hujakoilla olisin halunnut kevyen seksisuhteen mutta miehillä oli kauhea sitoutumisvimma, sitä ei kestänyt hullukaan joten sellainenkin unohtui. Tämä vuosi on ollut juhlavuosi, 25 vuotta onnellisena sinkkuna. Ystäväpiiri ja lemmikit täyttävät vapaa- ajan, muutama syventymistä vaativa harrastuskin on.

Älä siis murehdi, jos olet parisuhdeihminen löydät kyllä seuraa mutta kokeile välillä sinkkuelämääkin, saatat yllättyä iloisesti.

Vierailija kirjoitti:

Sinkku tarvitsee työn, säännöllistä läheisyyttä (lue: seksiä) ja hyviä ystäviä. Jos pystyy saamaan nämä sitoutumatta kehenkään, niin sitten kai sitä voi olla sinkkuna.

Kolmekymppinen, joka on päättänyt pitkät parisuhteet... jos niitä on ollut yli yksi, kyse ei ole ollut pitkistä parisuhteista. Puhu sitten pitkistä suhteista, kun olet ollut yhdessä jonkun kanssa sen kymmenen vuotta.

Kolmekymppinen ei ole toivottoman vanha parisuhdemarkkinoilla. Ehkä kaikkein kyrväkkäimmät alfakoiraat ovat poissa laskuista. Todellisen aikuisuutensa kynnyksellä oleva nainen, jonka pahimmat prinsessaharhat ja prinssin ja valkoisen ratsun odottelu ovat vaihtuneet jonkin sortin tolkkuun, on hyvin houkutteleva.

Noh, minun mittapuullani ne olivat "pitkiä". Merkittäviä ainakin, jos ei muuta. 

Periaatteessa saan kaikkea noita mainitsemiasi asioita jo nyt, mutta minulle ei riitä pelkkä seksi. Enkä sitäkään halua ihan kenen tahansa kanssa harrastaa.

Kilttinainen kirjoitti:

Tuskin. Kannattaa luovuttaa. Vaikka löytäisitkin jonkun niin muutaman vuoden päästä se mies alkaa kaivata vaihtelua ja nuorempaa naista. Harva mies haluaa sitoutua tuon ikäiseen naiseen tai muutenkaan. Tinderin avulla seuraa saa jatkuvasti ja sitten kun miehellä ikä tulee vastaan niin voi siirtyä kehitysmaan nuoriin naisiin. 50-kymppisenä jos mies sittenkin haluaa hankkia lapsia hän voi käydä nuoren naisen Thaimaasta ja perustaa perheen.

Eli kannattaa vaan suosiolla lopettaa aviomiehestä haaveilu. Nykydeittailuun kannattaa suhtautua sopivan kyynisesti. Itse olen tehnyt päätöksen pysyä kaukana miehistä.

Ei se nyt ihan noin ole, kyllä vielä 30-35v lapseton nainen kelpaa aika monelle suomalaiselle miehelle ja varsinkin jos sattuu olemaan hoikka tai normaalivartaloinen sekä ok tavis kasvot ja pieni meikki, ja tämä on varma tieto.

Se joku oikea etsii sinua, toivottavasti kohtaatte.

Vierailija kirjoitti:

Kilttinainen kirjoitti:

Tuskin. Kannattaa luovuttaa. Vaikka löytäisitkin jonkun niin muutaman vuoden päästä se mies alkaa kaivata vaihtelua ja nuorempaa naista. Harva mies haluaa sitoutua tuon ikäiseen naiseen tai muutenkaan. Tinderin avulla seuraa saa jatkuvasti ja sitten kun miehellä ikä tulee vastaan niin voi siirtyä kehitysmaan nuoriin naisiin. 50-kymppisenä jos mies sittenkin haluaa hankkia lapsia hän voi käydä nuoren naisen Thaimaasta ja perustaa perheen.

Eli kannattaa vaan suosiolla lopettaa aviomiehestä haaveilu. Nykydeittailuun kannattaa suhtautua sopivan kyynisesti. Itse olen tehnyt päätöksen pysyä kaukana miehistä.

Nykydeittailua en kyllä tajua. Mutta kolmikynppinen liian vanha??!! En ole hullumpaa kuullut. Nuori vielä. Vanhainkodeissakin on suhteita.

Minä olen yli 25, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa joten tällä logiikalla olen toivoton tapaus. Ap on sentään onnistunut jotain suhteita luomaan.

Vierailija kirjoitti:

Masentavaa

Ai miten niin? Olen pian 40 ja sinkku. Aloittaja sentään 30

Mihin syihin edelliset pidemmät parisuhteet ovat päättyneet?

Joskus korvaani särähtää tuo "en halua seksiä ihan kenen tahansa kanssa". Näemmä naiset tarkoittavat, että haluavat seksiä vain harvojen kanssa. Miehiin voisi ehkä päteä tuo "ei ihan kenen tahansa", koska useimmat kelpaavat. Tämä muuten jotenkin kääntää laasastelun päälaelleen. Jos asia on näin, eikö miehillä pitäisi olla sitä valinnanvaraa? No ei tietenkään, jos lähdetään siitä, että valinnan tekee vain nainen. Vaan tekeekö sentään? Menee vähän off topiciksi, ja laasastelua en halua jatkaa yhtään tämän enempää.

Onhan tuo 30 minusta vähän kriittinen ikä kuitenkin. Siinä iässä ne alkavat olla naimisissa, jotka naimisiin haluavat ja jotka joku ylipäätään kelpuuttaa. En millään hennoisi väittää, että jäljelle jääneistä yhä suurempi osa on jotenkin epäkelpoja tai epäsosiaalisia tai muutoin vähemmän suosittavia. En vain millään keksi mitään seikkaa, millä perustella, että kolmekymppisen mahdollisuudet ovat samat kuin 22-vuotiaan.

Täällä on tietenkin mahdoton muodostaa syvällistä käsitystä kenestäkään. AP vaikuttaa ihan tavalliselta, kelpo naiselta, jos sen nyt täällä jotenkin voi todeta. Ainoa, mitä ihmettelen, on se, että pitkiä ja merkittäviä on ollut kaksikin, mutta kumpikaan ei siis ollut sopiva. Eivätkö ne kumppanit olleet aluksikaan sopivia, vai lähtikö jokin menemään vikaan? Jos eivät aluksikaan olleet sopivia, miksi suhde jatkui pitkään? Itse olen ollut muutamassa lyhyessä suhteessa, yhdessä keskipitkässä (2,5 vuotta) ja yhdessä pitkässä (22 vuotta). Ei tuo vaimokulta vastaa 22 vuoden takaista käsitystäni minulle sopivasta naisesta. Hiton hankalaakin on välillä ollut, mutta kaiketi olemme kasvaneet yhteen. En minä kenenkään muunkaan kanssa haluaisi elää. Enkä ilman häntä. En tarkoita sanoa, että kenestä tahansa tulee hyvä puoliso. Yritän kertoa jotakin sellaista, että kunhan on riittävän hyvä.

Monet puhuvat, että varteenotettava kumppani on sitoutunut ja halukas jakamaan arjen jne jne... Ihastumista pidetään jonakin väheksyttävänä. Kuitenkin ihastuminen on tässä meikäläisessä parisuhdejärjestelmässä välttämätön psykologinen ja sosiaalinen kuvio, että suhde ylipäätään syntyy. Kukaan ei meillä päin maailmaa sitoudu tuntemattomaan. Rakastumisen hurjin tunnemyrsky kyllä loppuu, mutta sen aika on siis se, joka antaa lähtölaukauksen yhteiselle taipaleelle. Sen aikana selviää, onko toinen osapuoli "kuka tahansa" vai ei. Se ei selviä kuin elämällä, että millaiseksi toinen kehittyy. Tärkeintä on kai toivo ja luottamus parisuhteen hyvään kehittymiseen, jos alku on  ollut hyvä. Moniko kolmekymppinen mies tai nainen vain on jo kyynistynyt koettuaan pettymyksiä suhteissaan? Onko suhteen muodostumisen paras aika takana siksi, ettei enää pysty heittäytymään niihin tunteisiin, jotka olisivat tärkeitä suhteen alkamiseksi? Ehkä onkin niin, että vaikka odotukset kumppanin avujen suhteen ovat tulleet realistiseksi, vaatimukset suhteen sisällölle ovat muuttuneet pettymysten myötä kohtuuttomiksi. No, tämä on tällaista kirjoituspöytäfilosofiaa. Ottakaahan kantaa! Ja toivokaa ainakin, että ap löytäisi toivomansa miehen!

Edelliset parisuhteeni päättyivät siihen, että minua alkoi ahdistaa. En myöskään ole varma, olenko koskaan kokenut sitä "suurta rakastumista". Yhtä miestä halusin tosi paljon, ja kuuntelin sen juttuja silmät pyöreinä. Kuitenkin aloin inhoamaan sitä neljän vuoden jälkeen. Suhteet ovat olleet mukavuudenhaluisia, eikä selkeää työskentelyä kohti yhteistä tulevaisuutta ole koskaan ollut. En ole sitä edes halunnut. Miehet olivat hyviä miehiä, mutta loppujen lopuksi vääriä minulle.

Nyt haluaisin parisuhteen, jonka tietäisin olevan menossa johonkin suuntaan. Ihastuin mielettömästi erääseen mieheen, mutta asiat etenivät liian nopeasti ja lässähtivät yhtä nopeasti kuin alkoivat. Koen tällä hetkellä olevani kehityksessäni siinä vaiheessa, että persoonallisuuteni ja identiteettini ovat asettuneet uomiinsa. Tavoitteeni työelämän saralla hakevat edelleen paikkaansa, mutta olen silti "oman alan" töissä ja koen olevani kohtuullisen menestynyt tämän urapolun tähänastisiin työvuosiini nähden.

Ap

onko mies joku unelmiesi mahdollistaja vai miksi mukavuudenhalu on huono asia?

Vierailija kirjoitti:

Joskus korvaani särähtää tuo "en halua seksiä ihan kenen tahansa kanssa". Näemmä naiset tarkoittavat, että haluavat seksiä vain harvojen kanssa. Miehiin voisi ehkä päteä tuo "ei ihan kenen tahansa", koska useimmat kelpaavat. Tämä muuten jotenkin kääntää laasastelun päälaelleen. Jos asia on näin, eikö miehillä pitäisi olla sitä valinnanvaraa? No ei tietenkään, jos lähdetään siitä, että valinnan tekee vain nainen. Vaan tekeekö sentään? Menee vähän off topiciksi, ja laasastelua en halua jatkaa yhtään tämän enempää.

Onhan tuo 30 minusta vähän kriittinen ikä kuitenkin. Siinä iässä ne alkavat olla naimisissa, jotka naimisiin haluavat ja jotka joku ylipäätään kelpuuttaa. En millään hennoisi väittää, että jäljelle jääneistä yhä suurempi osa on jotenkin epäkelpoja tai epäsosiaalisia tai muutoin vähemmän suosittavia. En vain millään keksi mitään seikkaa, millä perustella, että kolmekymppisen mahdollisuudet ovat samat kuin 22-vuotiaan.

Täällä on tietenkin mahdoton muodostaa syvällistä käsitystä kenestäkään. AP vaikuttaa ihan tavalliselta, kelpo naiselta, jos sen nyt täällä jotenkin voi todeta. Ainoa, mitä ihmettelen, on se, että pitkiä ja merkittäviä on ollut kaksikin, mutta kumpikaan ei siis ollut sopiva. Eivätkö ne kumppanit olleet aluksikaan sopivia, vai lähtikö jokin menemään vikaan? Jos eivät aluksikaan olleet sopivia, miksi suhde jatkui pitkään? Itse olen ollut muutamassa lyhyessä suhteessa, yhdessä keskipitkässä (2,5 vuotta) ja yhdessä pitkässä (22 vuotta). Ei tuo vaimokulta vastaa 22 vuoden takaista käsitystäni minulle sopivasta naisesta. Hiton hankalaakin on välillä ollut, mutta kaiketi olemme kasvaneet yhteen. En minä kenenkään muunkaan kanssa haluaisi elää. Enkä ilman häntä. En tarkoita sanoa, että kenestä tahansa tulee hyvä puoliso. Yritän kertoa jotakin sellaista, että kunhan on riittävän hyvä.

Monet puhuvat, että varteenotettava kumppani on sitoutunut ja halukas jakamaan arjen jne jne... Ihastumista pidetään jonakin väheksyttävänä. Kuitenkin ihastuminen on tässä meikäläisessä parisuhdejärjestelmässä välttämätön psykologinen ja sosiaalinen kuvio, että suhde ylipäätään syntyy. Kukaan ei meillä päin maailmaa sitoudu tuntemattomaan. Rakastumisen hurjin tunnemyrsky kyllä loppuu, mutta sen aika on siis se, joka antaa lähtölaukauksen yhteiselle taipaleelle. Sen aikana selviää, onko toinen osapuoli "kuka tahansa" vai ei. Se ei selviä kuin elämällä, että millaiseksi toinen kehittyy. Tärkeintä on kai toivo ja luottamus parisuhteen hyvään kehittymiseen, jos alku on  ollut hyvä. Moniko kolmekymppinen mies tai nainen vain on jo kyynistynyt koettuaan pettymyksiä suhteissaan? Onko suhteen muodostumisen paras aika takana siksi, ettei enää pysty heittäytymään niihin tunteisiin, jotka olisivat tärkeitä suhteen alkamiseksi? Ehkä onkin niin, että vaikka odotukset kumppanin avujen suhteen ovat tulleet realistiseksi, vaatimukset suhteen sisällölle ovat muuttuneet pettymysten myötä kohtuuttomiksi. No, tämä on tällaista kirjoituspöytäfilosofiaa. Ottakaahan kantaa! Ja toivokaa ainakin, että ap löytäisi toivomansa miehen!

Tl, dr

Olen 32 vuotias sinkkumies. En ole koskaan seurustellut, käynyt treffeillä tai muutakaan vastaavaa. Ongelmana on se, etten koulutettuna insinöörinä hyväksy alempaa sosiaaliluokkaa olevia ihmisiä. Somen sinkkuryhmässä olin hetken, ja teki melkein mieli itkeä. Siellä naiset on lähinnä isoja, lihavia, mielenterveysongelmaisia ja sairaseläkkeellä olevia. Tuskinpa mulla on kauheasti yhteistä sellaisten kanssa, jotka ei juuri muuta kykene kuin lapsia tekemään ja kotia hoitamaan. Minä kunnianhimoisena ihmisenä odotan myös toiselta osapuolelta kunnianhimoa, 

M32. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 32 vuotias sinkkumies. En ole koskaan seurustellut, käynyt treffeillä tai muutakaan vastaavaa. Ongelmana on se, etten koulutettuna insinöörinä hyväksy alempaa sosiaaliluokkaa olevia ihmisiä. Somen sinkkuryhmässä olin hetken, ja teki melkein mieli itkeä. Siellä naiset on lähinnä isoja, lihavia, mielenterveysongelmaisia ja sairaseläkkeellä olevia. Tuskinpa mulla on kauheasti yhteistä sellaisten kanssa, jotka ei juuri muuta kykene kuin lapsia tekemään ja kotia hoitamaan. Minä kunnianhimoisena ihmisenä odotan myös toiselta osapuolelta kunnianhimoa, 

M32. 

Noin hurmaavalla persoonalla ei kyllä jotenkaan kummastuta tuo laiha menestys rakkaudessa :D

Vierailija kirjoitti:

onko mies joku unelmiesi mahdollistaja vai miksi mukavuudenhalu on huono asia?

Mahdollistan itse omat unelmani, joten toivoisin miehen olevan kanssa samoilla linjoilla. Mukavuus ei ole haastavaa ja viestii minulle jämähtämistä. Koen olevani laiska ja saamaton, ja asiat ovat tulleet minulle liian helposti. Jos parisuhde on liian mukavaa, koen, että tämä ei nyt riitä, vaan olen taas alittanut riman jotenkin.