Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Täällä tuppukylässä neuvola-täti on sukua miehen isälle joten eipä tule kerrottua yhtään mitään. Varsinkin kun kerran siinä jutellessa sanoin, että pappa käy joskus 4 kertaa päivässä johon kommentti oli tyyyliä:"on aivan mahtavaa, että pappa tykkää niin paljon vauvasta ja jaksaa olla mukana arjessa." En sit viitsinyt kysyä, että kenestä se on mahtavaa. Minusta, 2 kk:n ikäisestä vauvasta vai kenties miehestäni joka on kyllä töissä vierailujen aikaan.
Onkohan oikeasti joku, joka oikeasti haluaisi anopin/apen/muun tuttavan monta kertaa päivässä, joka päivä, vierailulle? Siis omaan kotiinsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.
Vierailija kirjoitti:
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.
Juuri näin.
Meillä tilanne meni niin pitkälle että mummolle haettiin laajennettu lähestymiskielto.
SILTI sote-alalla riittää näitä hönttejä jotka sössöttää miten vaan pitää sopia lasten takia (siis niiden joilla on lähestymiskielto ko ihmistä vastaan) ja että turvaverkko on niiiin tärkeä.
Kun ihminen ensin kiusannut ja uhkaillut jne
Ja silti meidän vanhempien pitäisi vaan ”ymmärtää”.
Meillä suht samanlainen kyläilytahti papalla. On minun isäni. Soittaa aamulla, jos ei näe meitä kylillä ulkoilemassa. On käynyt ennen puhelua oven takanakin. Aika lailla päivittäin. En vastaa puheluhin joka päivä. On todella rasittavaa.
Ainoastaan se oma halu tehdä jotakin ja omat puheenaiheet. Meiltä ei kysytä kuulumisia tai sopiiko tulla. Puhuu puhelimessa puolet ajasta ja vilkuilee puhelinta työnsä vuoksi. Lapsi ei saa mennä haluamaansa suuntaan tai kiikkuun, vaan papan pään mukaan pitäisi mennä. Moittii lasta mahdottomaksi kun ei tottele.
Kerran olin kipeänä, kun soitti. Käski pukemaan lapselle vaatteet, tulee hakemaan ulos, kun minä en kerran pääse. Sanoin, että miehellä on kyllä suunnitelmia lapsen kanssa, ei nyt onnistu. Kyseli, että mitä tekevät ja minne menevät, jotta pääsisi mukaan. Kaikkeen pitäisi osallistua ja siksi ei kerrotakkaan, jos ollaan lähdössä johonkin erikoisempaan paikkaan. Ei päästä muuten koskaan viettämään perheenkeskeistä aikaa. Äitini sanoo joskus vastaan, mutta harvoin kuuntelee.
Minua on vähätelty ja haukuttu lapsena ja niin kauan kuin asuin heillä. Raivokohtauksia milloin mistäkin. Uhkaili tekevänsä itselleen jotakin. En halua lapseni kokevan samaa. Nyt olen alkanut huomaamaan samaa puhetyyliä lapseni kanssa. Lapsi alle kolmevuotias eikä ole koskaan saanut olla kahdestaan papan kanssa. Ainakaan meidän päätöksellä. Äitini on joskus päästänyt heidät kahdestaan kauemmas. Pappa lähti laiturille 1,5-vuotiaan kanssa ja antoi lapsen kävellä siellä yksin. Mummo huusi ettei saa antaa kävellä noin kaukana ja papan mielestä lapsi ei mihinkään äkkiä tipu. Olen tehnyt selväksi ettei anna papan jyrätä käytöksellään eikä päästä lasta hänen kanssaan mihinkään. Äitini tulee yleensä meille hoitamaan. Olisi ihan kelpo tuki meille, mutta pappaan ei luoteta yhtään. Siksi ei uskalleta mummoakaan kauheasti pyytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.Juuri näin.
Meillä tilanne meni niin pitkälle että mummolle haettiin laajennettu lähestymiskielto.
SILTI sote-alalla riittää näitä hönttejä jotka sössöttää miten vaan pitää sopia lasten takia (siis niiden joilla on lähestymiskielto ko ihmistä vastaan) ja että turvaverkko on niiiin tärkeä.
Kun ihminen ensin kiusannut ja uhkaillut jne
Ja silti meidän vanhempien pitäisi vaan ”ymmärtää”.
No juuri näin. Kyllä se vanhempi itse tietää ketkä kuuluu turvaverkkoon ja ketkä ei, huom sana "turva". Luoko tämä kyseinen ihminen turvallisuuden tunteen vai turvattomuuden?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.
Voisin mä tuollaisen kartoituksen tehdä, kun mitään tuollaisia ongelmia ei ole. Mihinkään läheisneuvonpitoon en taas menisi mistään hinnasta anopin kanssa. Mä olen vähän järkyttynyt, että tuollaista edes ehdotetaan.
Toivottavasti tuo opiskelija jutteli kokeneemman terkkarin kanssa tilanteesta ihan perinpohjaisesti. Että on tilanteita jossa isovanhempi on haitaksi lapselle ja koko perheelle, ja vaikka lähisukua ovatkin, heidän tunteminen ei ole lapsen etu. Että ei toistaisi uudelleen tuota virhettä.
On tarinoilla tietenkin toinen puoli. En usko, että anoppini tunnistaisi itseään minun versiosta, kun hän on aina oikeassa eikä ikinä ole koskaan ketään haukkunut, ainoastaan kertonut totuuksia jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.Juuri näin.
Meillä tilanne meni niin pitkälle että mummolle haettiin laajennettu lähestymiskielto.
SILTI sote-alalla riittää näitä hönttejä jotka sössöttää miten vaan pitää sopia lasten takia (siis niiden joilla on lähestymiskielto ko ihmistä vastaan) ja että turvaverkko on niiiin tärkeä.
Kun ihminen ensin kiusannut ja uhkaillut jne
Ja silti meidän vanhempien pitäisi vaan ”ymmärtää”.
No juuri näin. Kyllä se vanhempi itse tietää ketkä kuuluu turvaverkkoon ja ketkä ei, huom sana "turva". Luoko tämä kyseinen ihminen turvallisuuden tunteen vai turvattomuuden?
Mä tässä mietin, minkälainen turvaverkko katsotaan riittäväksi? Meillä kaikki luotettavat sukulaiset yli 100 km päässä. Ihan megahädässä naapurille voisi viedä, mutta aika pitkälle ollaan pärjätty miehen kanssa ilman apua. En koe, että oltaisiin tämän vuoksi oltu ikinä pulassa, vaan saatu asiat järjestymään melko kivuttomasti. Toki vaatii ennakointia ja suunnittelua, mutta tuota tarvitaan sen tukiverkonkin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä suht samanlainen kyläilytahti papalla. On minun isäni. Soittaa aamulla, jos ei näe meitä kylillä ulkoilemassa. On käynyt ennen puhelua oven takanakin. Aika lailla päivittäin. En vastaa puheluhin joka päivä. On todella rasittavaa.
Ainoastaan se oma halu tehdä jotakin ja omat puheenaiheet. Meiltä ei kysytä kuulumisia tai sopiiko tulla. Puhuu puhelimessa puolet ajasta ja vilkuilee puhelinta työnsä vuoksi. Lapsi ei saa mennä haluamaansa suuntaan tai kiikkuun, vaan papan pään mukaan pitäisi mennä. Moittii lasta mahdottomaksi kun ei tottele.Kerran olin kipeänä, kun soitti. Käski pukemaan lapselle vaatteet, tulee hakemaan ulos, kun minä en kerran pääse. Sanoin, että miehellä on kyllä suunnitelmia lapsen kanssa, ei nyt onnistu. Kyseli, että mitä tekevät ja minne menevät, jotta pääsisi mukaan. Kaikkeen pitäisi osallistua ja siksi ei kerrotakkaan, jos ollaan lähdössä johonkin erikoisempaan paikkaan. Ei päästä muuten koskaan viettämään perheenkeskeistä aikaa. Äitini sanoo joskus vastaan, mutta harvoin kuuntelee.
Minua on vähätelty ja haukuttu lapsena ja niin kauan kuin asuin heillä. Raivokohtauksia milloin mistäkin. Uhkaili tekevänsä itselleen jotakin. En halua lapseni kokevan samaa. Nyt olen alkanut huomaamaan samaa puhetyyliä lapseni kanssa. Lapsi alle kolmevuotias eikä ole koskaan saanut olla kahdestaan papan kanssa. Ainakaan meidän päätöksellä. Äitini on joskus päästänyt heidät kahdestaan kauemmas. Pappa lähti laiturille 1,5-vuotiaan kanssa ja antoi lapsen kävellä siellä yksin. Mummo huusi ettei saa antaa kävellä noin kaukana ja papan mielestä lapsi ei mihinkään äkkiä tipu. Olen tehnyt selväksi ettei anna papan jyrätä käytöksellään eikä päästä lasta hänen kanssaan mihinkään. Äitini tulee yleensä meille hoitamaan. Olisi ihan kelpo tuki meille, mutta pappaan ei luoteta yhtään. Siksi ei uskalleta mummoakaan kauheasti pyytää.
Aijai. Nuo 1,5 v on vaan yllättävän nopeita, kun jotain kiinnostavaa huomaavat.
Onneksi äitisi on puolellasi tässä. Miten miehesi kokee tilanteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.Voisin mä tuollaisen kartoituksen tehdä, kun mitään tuollaisia ongelmia ei ole. Mihinkään läheisneuvonpitoon en taas menisi mistään hinnasta anopin kanssa. Mä olen vähän järkyttynyt, että tuollaista edes ehdotetaan.
Toivottavasti tuo opiskelija jutteli kokeneemman terkkarin kanssa tilanteesta ihan perinpohjaisesti. Että on tilanteita jossa isovanhempi on haitaksi lapselle ja koko perheelle, ja vaikka lähisukua ovatkin, heidän tunteminen ei ole lapsen etu. Että ei toistaisi uudelleen tuota virhettä.
On tarinoilla tietenkin toinen puoli. En usko, että anoppini tunnistaisi itseään minun versiosta, kun hän on aina oikeassa eikä ikinä ole koskaan ketään haukkunut, ainoastaan kertonut totuuksia jne.
Ne kysymykset siinä lomakkeessa menivät minusta todella isojen ongelmien tasolle, siis tuli tunne että ongelmat isovanhempien kanssa korreloivat tämän opiskelijan mielestä vakavien elämänhallinnan ym ongelmien kanssa. Enin osa kysymyksistä oli minun näkökulmasta pelkästään absurdeja, hyvin kaukana meidän tavallisesta arjesta.
Tuttu th hoiti tilanteen minusta hyvin - puhui rauhallisesti mutta alleviivaavan opettavaan sävyyn opiskelijan päälle, kun tämä alkoi selata jo kalenteria ja kyseli samalla onko anopilla päivätyö jne. että mihin aikaan päivästä voisi olla sopivin hetki.
Th selitti, minua katsoen, että aivan aina on tärkeintä kuulla lapsen ensisijaisen hoivaajan tuntemuksia. Että äidin vaisto on käsite, ihan syystäkin, se on hirveän tarkka ja tarpeellinen työkalu. Minä nyökkään, kuuntelen helpottuneena, opiskelija istuu alas ryhdittömänä ja kireästi hymyillen. Th kiitteli mieheni toimintaa ja sanoi että noita tilanteita tulee vielä, mutta kuulostaa että toimitaan yhtenä rintamana. Ja että se kokemus on hyväksi niin perhe-elämälle kuin parisuhteellekin, ja perään se neuvolantädille ominainen, pikku virnistyksentapainen, joka tarkoittaa että "ja siis sille avioelämälle myös".
Kävi asiaa läpi vielä kun seuraava käynti koitti, eikä paikalla ollut opiskelijaa. Varmisteli etten ottanut paineita läheisneuvonpito-puheista, ei sellainen tee tässä tilanteessa muuta kuin hämärrä niitä rajoja entisestään. En muista kaikkea mitä sanoi, mutta tämä th on ollut jopa todellinen voimahahmo minulle, just noiden puheidensa takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvolan suhtautuminen riippuu pitkälti siitä neuvolan työntekijästä. Minun neuvola"tätini" oli suureksi tueksi ja valoi muhun itseluottamusta, tuomitsi suorin sanoin anoppini käytöksen.
Mutta kuopuksen, muistaakseni 2v. neuvolassa, oli läsnä lisäksi joku vastavalmistunut/lähes valmis opiskelija. Puhuimme asioista yleisellä tasolla ja mainitsin että anoppi ei ole enää tullut yllättäen ja luvatta meidän pihalle kun ulkoilen lasten kanssa, mies oli viimeinkin sanonut että asia menee eteenpäin jos vielä kerrankin ilmestyy sekoilemaan meille.
Se opiskelija tarttui asiaan ja kysyi, voitaisko täyttää yhdessä "sellainen huoli-kartoitus". Suostuin hämmentyneenä, vaikka huomasin tutun neuvolantädin kireän ilmeen ja vaivihkaisen, toppuuttelevan viestinnän opiskelijalle.
Se huoli-kartoitus piti sisällään mm. seuraavia kysymyksiä: kuinka usein tunnen sellaista raivoa tai vihaa, jonka takia joudun poistumaan esim. ulos/parvekkeelle rauhoittumaan? Ja asteikko 1-5, ei yhtään tai joka päivä. Ja tuntuuko minusta etten halua herätä enää, kun menen illalla nukkumaan. Kuinka usein päihdyn voimakkaasti ja lisäkysymys, kuinka usein päihdyn voimakkaasti lasten seurassa. Jne. Opiskelija vouhkasi innoissaan että "kun just ne isovanhemmat ois ihan hirveen tärkeitä ihan sille koko perheelle ja sehän on lapsen oikeus tuntea sitä lähisukua, että näissä jutuissa on niin monta versiota kuin on kertojaakin" ja ehdotti nimenomaan tuossa aiemmin mainittua läheisneuvonpitoa. Tuttu th rauhoitti tilanteen onneksi, tunsin itsekin kalvenneeni ja tuijotin sitä opiskelijaa epäuskoisena. Mietin vain että kiva juttu niille äideille, jotka ovat tuollaisen ensi-asiakkaita, varsinkin jos näitä ongelmia yhtään on.Voisin mä tuollaisen kartoituksen tehdä, kun mitään tuollaisia ongelmia ei ole. Mihinkään läheisneuvonpitoon en taas menisi mistään hinnasta anopin kanssa. Mä olen vähän järkyttynyt, että tuollaista edes ehdotetaan.
Toivottavasti tuo opiskelija jutteli kokeneemman terkkarin kanssa tilanteesta ihan perinpohjaisesti. Että on tilanteita jossa isovanhempi on haitaksi lapselle ja koko perheelle, ja vaikka lähisukua ovatkin, heidän tunteminen ei ole lapsen etu. Että ei toistaisi uudelleen tuota virhettä.
On tarinoilla tietenkin toinen puoli. En usko, että anoppini tunnistaisi itseään minun versiosta, kun hän on aina oikeassa eikä ikinä ole koskaan ketään haukkunut, ainoastaan kertonut totuuksia jne.
Ne kysymykset siinä lomakkeessa menivät minusta todella isojen ongelmien tasolle, siis tuli tunne että ongelmat isovanhempien kanssa korreloivat tämän opiskelijan mielestä vakavien elämänhallinnan ym ongelmien kanssa. Enin osa kysymyksistä oli minun näkökulmasta pelkästään absurdeja, hyvin kaukana meidän tavallisesta arjesta.
Tuttu th hoiti tilanteen minusta hyvin - puhui rauhallisesti mutta alleviivaavan opettavaan sävyyn opiskelijan päälle, kun tämä alkoi selata jo kalenteria ja kyseli samalla onko anopilla päivätyö jne. että mihin aikaan päivästä voisi olla sopivin hetki.
Th selitti, minua katsoen, että aivan aina on tärkeintä kuulla lapsen ensisijaisen hoivaajan tuntemuksia. Että äidin vaisto on käsite, ihan syystäkin, se on hirveän tarkka ja tarpeellinen työkalu. Minä nyökkään, kuuntelen helpottuneena, opiskelija istuu alas ryhdittömänä ja kireästi hymyillen. Th kiitteli mieheni toimintaa ja sanoi että noita tilanteita tulee vielä, mutta kuulostaa että toimitaan yhtenä rintamana. Ja että se kokemus on hyväksi niin perhe-elämälle kuin parisuhteellekin, ja perään se neuvolantädille ominainen, pikku virnistyksentapainen, joka tarkoittaa että "ja siis sille avioelämälle myös".Kävi asiaa läpi vielä kun seuraava käynti koitti, eikä paikalla ollut opiskelijaa. Varmisteli etten ottanut paineita läheisneuvonpito-puheista, ei sellainen tee tässä tilanteessa muuta kuin hämärrä niitä rajoja entisestään. En muista kaikkea mitä sanoi, mutta tämä th on ollut jopa todellinen voimahahmo minulle, just noiden puheidensa takia.
Ihana th sulla! Näitä hyvän pelisilmän omaavia terkkareita lisää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä suht samanlainen kyläilytahti papalla. On minun isäni. Soittaa aamulla, jos ei näe meitä kylillä ulkoilemassa. On käynyt ennen puhelua oven takanakin. Aika lailla päivittäin. En vastaa puheluhin joka päivä. On todella rasittavaa.
Ainoastaan se oma halu tehdä jotakin ja omat puheenaiheet. Meiltä ei kysytä kuulumisia tai sopiiko tulla. Puhuu puhelimessa puolet ajasta ja vilkuilee puhelinta työnsä vuoksi. Lapsi ei saa mennä haluamaansa suuntaan tai kiikkuun, vaan papan pään mukaan pitäisi mennä. Moittii lasta mahdottomaksi kun ei tottele.Kerran olin kipeänä, kun soitti. Käski pukemaan lapselle vaatteet, tulee hakemaan ulos, kun minä en kerran pääse. Sanoin, että miehellä on kyllä suunnitelmia lapsen kanssa, ei nyt onnistu. Kyseli, että mitä tekevät ja minne menevät, jotta pääsisi mukaan. Kaikkeen pitäisi osallistua ja siksi ei kerrotakkaan, jos ollaan lähdössä johonkin erikoisempaan paikkaan. Ei päästä muuten koskaan viettämään perheenkeskeistä aikaa. Äitini sanoo joskus vastaan, mutta harvoin kuuntelee.
Minua on vähätelty ja haukuttu lapsena ja niin kauan kuin asuin heillä. Raivokohtauksia milloin mistäkin. Uhkaili tekevänsä itselleen jotakin. En halua lapseni kokevan samaa. Nyt olen alkanut huomaamaan samaa puhetyyliä lapseni kanssa. Lapsi alle kolmevuotias eikä ole koskaan saanut olla kahdestaan papan kanssa. Ainakaan meidän päätöksellä. Äitini on joskus päästänyt heidät kahdestaan kauemmas. Pappa lähti laiturille 1,5-vuotiaan kanssa ja antoi lapsen kävellä siellä yksin. Mummo huusi ettei saa antaa kävellä noin kaukana ja papan mielestä lapsi ei mihinkään äkkiä tipu. Olen tehnyt selväksi ettei anna papan jyrätä käytöksellään eikä päästä lasta hänen kanssaan mihinkään. Äitini tulee yleensä meille hoitamaan. Olisi ihan kelpo tuki meille, mutta pappaan ei luoteta yhtään. Siksi ei uskalleta mummoakaan kauheasti pyytää.
Aijai. Nuo 1,5 v on vaan yllättävän nopeita, kun jotain kiinnostavaa huomaavat.
Onneksi äitisi on puolellasi tässä. Miten miehesi kokee tilanteen?
Nopeita ovat juu. Tästäkin olen vain ylisuojeleva ja liian tarkka kaikesta muutenkin. Kaikki ennakointi on ylisuojelevaista käytöstä. Papan asenne on ollut aina "jos jotakin sattuu niin sitten sattuu". Ihan sama mitä omalla kohdallaan tekee, mutta järkeä ei ilmeisesti ole muidenkaan kanssa. 2-vuotiastakin pitää nostella korkeiden kivien päälle. Uskoi viimein kieltojani, kun lapsi hyppäsi odottamatta sieltä papan syliin. Pappa keskittyi puhelimeensa, mutta sai onneksi kiinni. Olin itse vieressä valmiina nappaamaan.
Mieheni on alusta asti nähnyt papan erilaisuuden. Näki aika alussa vilauksen raivokohtauksesta ja totesi, ettei välttämättä halua olla tekemisissä kovinkaan paljoa. Ovat kuitenkin välillä olleet enemmän tekemisissä kuin minä ja isäni. Käyvät kahvilla ym. Nyt tilanne on taas siinä pisteessä, että mieheni poistuu nopeasti paikalta, jos sattumaltakin törmäävät. Asumme aika lähellä vanhempiani. Ainakin papan stressitasot vaikuttavat käyttäytymiseen ja on silloin todella rasittava kaikin puolin. Sanoja pitää varoa herkemmin.
Ollaan samalla sivulla mieheni kanssa, onneksi.
Äitini on samalla puolella kyllä, mutta ei osaa olla tarpeeksi jämäkkä isääni kohtaan. Ei ole koskaan puolustanut minuakaan isäni haukkumisilta. Kaikki on lakaistu maton alle. Puhunut vuosia, että pitäisi lähteä ja jättää. Nyt on alkanut heräämään enemmän tämänkin suhteen. Vaikka aina onkin tajunnut isän hullun käytöksen.
Itse olen pahimpina aikoina ollut puolikin vuotta ilman tapaamista. Tämä ennen lasta. Sen jälkeen isäni oli pitkään rauhallisempi seurassani. Lapsen myötä taas paheni. Varsinkin nyt kun lapsi on isompi, ymmärtää ja liikkuu enemmän. Kaikki papan päähänpistot pitäsi toteuttaa.
Ei nyt liity anoppiin tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä suht samanlainen kyläilytahti papalla. On minun isäni. Soittaa aamulla, jos ei näe meitä kylillä ulkoilemassa. On käynyt ennen puhelua oven takanakin. Aika lailla päivittäin. En vastaa puheluhin joka päivä. On todella rasittavaa.
Ainoastaan se oma halu tehdä jotakin ja omat puheenaiheet. Meiltä ei kysytä kuulumisia tai sopiiko tulla. Puhuu puhelimessa puolet ajasta ja vilkuilee puhelinta työnsä vuoksi. Lapsi ei saa mennä haluamaansa suuntaan tai kiikkuun, vaan papan pään mukaan pitäisi mennä. Moittii lasta mahdottomaksi kun ei tottele.Kerran olin kipeänä, kun soitti. Käski pukemaan lapselle vaatteet, tulee hakemaan ulos, kun minä en kerran pääse. Sanoin, että miehellä on kyllä suunnitelmia lapsen kanssa, ei nyt onnistu. Kyseli, että mitä tekevät ja minne menevät, jotta pääsisi mukaan. Kaikkeen pitäisi osallistua ja siksi ei kerrotakkaan, jos ollaan lähdössä johonkin erikoisempaan paikkaan. Ei päästä muuten koskaan viettämään perheenkeskeistä aikaa. Äitini sanoo joskus vastaan, mutta harvoin kuuntelee.
Minua on vähätelty ja haukuttu lapsena ja niin kauan kuin asuin heillä. Raivokohtauksia milloin mistäkin. Uhkaili tekevänsä itselleen jotakin. En halua lapseni kokevan samaa. Nyt olen alkanut huomaamaan samaa puhetyyliä lapseni kanssa. Lapsi alle kolmevuotias eikä ole koskaan saanut olla kahdestaan papan kanssa. Ainakaan meidän päätöksellä. Äitini on joskus päästänyt heidät kahdestaan kauemmas. Pappa lähti laiturille 1,5-vuotiaan kanssa ja antoi lapsen kävellä siellä yksin. Mummo huusi ettei saa antaa kävellä noin kaukana ja papan mielestä lapsi ei mihinkään äkkiä tipu. Olen tehnyt selväksi ettei anna papan jyrätä käytöksellään eikä päästä lasta hänen kanssaan mihinkään. Äitini tulee yleensä meille hoitamaan. Olisi ihan kelpo tuki meille, mutta pappaan ei luoteta yhtään. Siksi ei uskalleta mummoakaan kauheasti pyytää.
Aijai. Nuo 1,5 v on vaan yllättävän nopeita, kun jotain kiinnostavaa huomaavat.
Onneksi äitisi on puolellasi tässä. Miten miehesi kokee tilanteen?
Nopeita ovat juu. Tästäkin olen vain ylisuojeleva ja liian tarkka kaikesta muutenkin. Kaikki ennakointi on ylisuojelevaista käytöstä. Papan asenne on ollut aina "jos jotakin sattuu niin sitten sattuu". Ihan sama mitä omalla kohdallaan tekee, mutta järkeä ei ilmeisesti ole muidenkaan kanssa. 2-vuotiastakin pitää nostella korkeiden kivien päälle. Uskoi viimein kieltojani, kun lapsi hyppäsi odottamatta sieltä papan syliin. Pappa keskittyi puhelimeensa, mutta sai onneksi kiinni. Olin itse vieressä valmiina nappaamaan.
Mieheni on alusta asti nähnyt papan erilaisuuden. Näki aika alussa vilauksen raivokohtauksesta ja totesi, ettei välttämättä halua olla tekemisissä kovinkaan paljoa. Ovat kuitenkin välillä olleet enemmän tekemisissä kuin minä ja isäni. Käyvät kahvilla ym. Nyt tilanne on taas siinä pisteessä, että mieheni poistuu nopeasti paikalta, jos sattumaltakin törmäävät. Asumme aika lähellä vanhempiani. Ainakin papan stressitasot vaikuttavat käyttäytymiseen ja on silloin todella rasittava kaikin puolin. Sanoja pitää varoa herkemmin.
Ollaan samalla sivulla mieheni kanssa, onneksi.Äitini on samalla puolella kyllä, mutta ei osaa olla tarpeeksi jämäkkä isääni kohtaan. Ei ole koskaan puolustanut minuakaan isäni haukkumisilta. Kaikki on lakaistu maton alle. Puhunut vuosia, että pitäisi lähteä ja jättää. Nyt on alkanut heräämään enemmän tämänkin suhteen. Vaikka aina onkin tajunnut isän hullun käytöksen.
Itse olen pahimpina aikoina ollut puolikin vuotta ilman tapaamista. Tämä ennen lasta. Sen jälkeen isäni oli pitkään rauhallisempi seurassani. Lapsen myötä taas paheni. Varsinkin nyt kun lapsi on isompi, ymmärtää ja liikkuu enemmän. Kaikki papan päähänpistot pitäsi toteuttaa.Ei nyt liity anoppiin tämä.
Lapsen isovanhemmista kyse kuitenkin, joten mielestäni sopii tähän ketjuun oikein hyvin. Toki poikkeuksellista, että kyseessä on oma isä.
Mun anopin mielestä kaikki varautuminen on turhaa, kun pitäähän elämästä jäädä jälkiä. En ole kyllä vuosiin uskaltanut jättää lapsia anopille, tuo huolettomuus on yksi syy. Hänenkään lapset ei ole hukkuneet, vaikka ovat olleet ilman vartiointia rannassa, joten eihän lapsenlapsetkaan voi hukkua?
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Järkyttävää. Lapsiparka. Ja kertoi tämän ihmiskokeensa sinulle?
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Tää sai muistoja mieleen ja kiristelemään hampaita! Esikoinen oli alle 1v. ja minä elin vielä ahdistuneena siinä harhassa että kyllähän nyt mummon pitää saada tehdä sitä ja tätä, kyllähän mummon pitää saada hoitaa. Vaikka häiritsi ja ahdisti enkä pystynyt rentoutumaan kun lapsi oli "mummolassa" (en ole käyttänyt tuota sanaa. Puhun lapsille mummon ja papan kodista. Ihan vain koska yhdistän mummola-sanaan itse niin paljon kaikkea positiivista ja turvallista ja se ei sovi tähän yhteyteen) niin annoin kiltisti lapsen, vein ja hain. Kerran kun hain lasta, kehui anoppi kuinka lapsi oli tuossa "kauheena itkenyt" kun hän oli puhunut lapselle äidistä ja siitä että olen tulossa pian hakemaan. Eukko oli aivan tosissaan, että 10kk ikäistä itketti ajatus mun mukaan lähtemisestä.
Voit jäädä, voit kyllä jäädä, lässytti vauvalle kun puin häntä ja appiukko kehui tapauksella vielä kuukausien päästä kun paikalla oli muita sukulaisia. Mieheni täti purskahti nauruun, luojan kiitos! ja sanoi että "ne on äidin perään tuossa iässä, sitä se on itkenyt". Anoppi ääni kimeänä selvittämään, että ei, ei, kun ihan näki silmistä että mistä oli kyse ja sitä se itki, tykkää mummolasta niin hirveesti!
Totesin lakonisesti että poika saattaa itkeä hetken kun puhun hänelle isästään, silloin kun isänsä on töissä. Ja etten usko sen johtuvan siitä, ettei kaipaisi isäänsä, naurahdin leppoisasti. Anopin naama helotti raivosta ja lähtikin kahvipöydästä "katsomaan raparpereita" aika pian.
Ja kyllä, opin puolustautumaan sittemmin. Emme ole olleet tekemisissä kohta kahteen vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Tää sai muistoja mieleen ja kiristelemään hampaita! Esikoinen oli alle 1v. ja minä elin vielä ahdistuneena siinä harhassa että kyllähän nyt mummon pitää saada tehdä sitä ja tätä, kyllähän mummon pitää saada hoitaa. Vaikka häiritsi ja ahdisti enkä pystynyt rentoutumaan kun lapsi oli "mummolassa" (en ole käyttänyt tuota sanaa. Puhun lapsille mummon ja papan kodista. Ihan vain koska yhdistän mummola-sanaan itse niin paljon kaikkea positiivista ja turvallista ja se ei sovi tähän yhteyteen) niin annoin kiltisti lapsen, vein ja hain. Kerran kun hain lasta, kehui anoppi kuinka lapsi oli tuossa "kauheena itkenyt" kun hän oli puhunut lapselle äidistä ja siitä että olen tulossa pian hakemaan. Eukko oli aivan tosissaan, että 10kk ikäistä itketti ajatus mun mukaan lähtemisestä.
Voit jäädä, voit kyllä jäädä, lässytti vauvalle kun puin häntä ja appiukko kehui tapauksella vielä kuukausien päästä kun paikalla oli muita sukulaisia. Mieheni täti purskahti nauruun, luojan kiitos! ja sanoi että "ne on äidin perään tuossa iässä, sitä se on itkenyt". Anoppi ääni kimeänä selvittämään, että ei, ei, kun ihan näki silmistä että mistä oli kyse ja sitä se itki, tykkää mummolasta niin hirveesti!
Totesin lakonisesti että poika saattaa itkeä hetken kun puhun hänelle isästään, silloin kun isänsä on töissä. Ja etten usko sen johtuvan siitä, ettei kaipaisi isäänsä, naurahdin leppoisasti. Anopin naama helotti raivosta ja lähtikin kahvipöydästä "katsomaan raparpereita" aika pian.
Ja kyllä, opin puolustautumaan sittemmin. Emme ole olleet tekemisissä kohta kahteen vuoteen.
"..ihan näki silmistä.." ei hyvää päivää! Tällainen vastaavanlainen juttu meillekin tapahtui. Vauvalla oli itkuinen vaihe päällä, mahdollisesti johtui hampaista tai jostain muusta, kuitenkin särkylääke auttoi. Anoppi väitti että se itki kun sillä oli ikävä mummolaa. Sitten kun se ei mennyt läpi niin yritti vielä että me ollaan annettu vauvan kaatua meidän pöytää vasten ja se on lyönyt suunsa siihen ja sen takia suu on nyt kipeä, siis mikä ihmeen teoria tuo nyt oli? Se on niin läpinäkyvää, mummo=hyvä, vanhemmat=pahoja. En anna hoitaa meidän lasta missään nimessä kun asenne on tuo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Järkyttävää. Lapsiparka. Ja kertoi tämän ihmiskokeensa sinulle?
Meillä taas anoppi oli kuullut joltain tuttavaltaan, että lapsen sormet eivät katkea,kun ne pistetään rotanloukkuun. Olisi halunnut testata kuulemaansa silloin kolmevuotiaalla esikoisellamme.
Emme mieheni kanssa suostuneet testaamaan väitteen paikkansa pitävyyttä.
Mieheni kehoitti kokeilemaan omilla sormillaan, mutta siihen anoppi ei suostunut.
Olisi voinut vaikka sattua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Järkyttävää. Lapsiparka. Ja kertoi tämän ihmiskokeensa sinulle?
Meillä taas anoppi oli kuullut joltain tuttavaltaan, että lapsen sormet eivät katkea,kun ne pistetään rotanloukkuun. Olisi halunnut testata kuulemaansa silloin kolmevuotiaalla esikoisellamme.
Emme mieheni kanssa suostuneet testaamaan väitteen paikkansa pitävyyttä.
Mieheni kehoitti kokeilemaan omilla sormillaan, mutta siihen anoppi ei suostunut.
Olisi voinut vaikka sattua.
Tämän on pakko olla puppua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi vei kaksivuotiaan leikkipuistoon ja selitti, että jätti lapsen itsekseen ja meni kauemmas tarkkailemaan "miten lapsi reagoi kun huomaa tulleensa hylätyksi". Oli kuulemma itkenyt ja hätääntynyt.
Jep.
Ei ole sitten puistoillut sen jälkeen.
Järkyttävää. Lapsiparka. Ja kertoi tämän ihmiskokeensa sinulle?
Meillä taas anoppi oli kuullut joltain tuttavaltaan, että lapsen sormet eivät katkea,kun ne pistetään rotanloukkuun. Olisi halunnut testata kuulemaansa silloin kolmevuotiaalla esikoisellamme.
Emme mieheni kanssa suostuneet testaamaan väitteen paikkansa pitävyyttä.
Mieheni kehoitti kokeilemaan omilla sormillaan, mutta siihen anoppi ei suostunut.
Olisi voinut vaikka sattua.Tämän on pakko olla puppua.
Valitettavasti ei ole.
Vain yksi aivopieru muiden joukossa.
Alue: Aihe vapaa
Täällä tuppukylässä neuvola-täti on sukua miehen isälle joten eipä tule kerrottua yhtään mitään. Varsinkin kun kerran siinä jutellessa sanoin, että pappa käy joskus 4 kertaa päivässä johon kommentti oli tyyyliä:"on aivan mahtavaa, että pappa tykkää niin paljon vauvasta ja jaksaa olla mukana arjessa." En sit viitsinyt kysyä, että kenestä se on mahtavaa. Minusta, 2 kk:n ikäisestä vauvasta vai kenties miehestäni joka on kyllä töissä vierailujen aikaan.