Lue keskustelun säännöt.
Iski se sitten minuunkin - pariutumispaniikki
18.10.2018 |
Täytin tänä vuonna 30. Aiemmin en juurikaan miettinyt perheenlisäystä, eikä seurustelu aiheuttanut minussa pesänrakennushimoja. Olen mennyt aika pitkälti oman pääni mukaan koko aikuisikäni, piittaamatta parisuhdestatuksestani. Olen saattanut erota ja muuttaa paikkakuntaa, jopa maata, mikäli olen sille päälle sattunut. Olen deittaillut mielestäni miellyttäviä ihmisiä, enkä niinkään katsonut, olisivatko he mahdollisesti hyviä aviomiehiä/isiä.
Nyt, kun mittariin kilahti 30, jokin on muuttunut. Huomaan haaveilevani lapsiperhe-elämästä katsellessani ystävieni lapsia, ja kaipaavani elämääni jotain pysyvää. Ajatus perheestä on katkeransuloinen, koska en tiedä olenko tarpeeksi itsetön kyetäkseni siihen. Olen myös asunut vuosia ulkomailla ja seurustellut eri kulttuureista tulevien miesten kanssa. Tällä hetkellä en voisi kuvitellakaan ottavani lasteni isäksi/aviomiehekseni miestä, joka ei ymmärrä minun kulttuurini päälle. Suomalainen kulttuuri on kuitenkin melkoisen erikoinen mökkeilyineen, ja suhde luontoon on meillä poikkeuksellinen. Tätä ei esimerkiksi miljoonakaupungissa kasvanut, amerikkalainen eksäni oikein ymmärtänyt.
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
No, ehkei tarvitse mennä ääripäästä toiseen? Olen itse hyvin samanlainen kuin sinä, mutta asun edelleen ulkomailla eikä tulisi mieleenkään hommata omakotitaloa tai aloittaa prismaelämää. Löysin päälle 30 -vuotiaana Suomalaisen miehen, jonka kanssa asumme ulkomailla ja olen raskaana. Töissä käyn myös. Kannattaa miettiä, mikä on itselleen sopiva, ei tarvitse mennä samaan muottiin, mihin "kaikki muutkin".
Joillekin käy hyvin kuten sinulle. Monille onni ei kävele vastaan sattumalta eikä löydy edes kovasti etsimällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on riskejä täynnä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, ehkei tarvitse mennä ääripäästä toiseen? Olen itse hyvin samanlainen kuin sinä, mutta asun edelleen ulkomailla eikä tulisi mieleenkään hommata omakotitaloa tai aloittaa prismaelämää. Löysin päälle 30 -vuotiaana Suomalaisen miehen, jonka kanssa asumme ulkomailla ja olen raskaana. Töissä käyn myös. Kannattaa miettiä, mikä on itselleen sopiva, ei tarvitse mennä samaan muottiin, mihin "kaikki muutkin".
Joillekin käy hyvin kuten sinulle. Monille onni ei kävele vastaan sattumalta eikä löydy edes kovasti etsimällä.
Tarkoitatko miestä? Koska kyllä ulkomaille muutto sekä työpaikka ovat olleet oman työn tulosta ja mahdollisia ihan kenelle tahansa, joka sellaisen siirron haluaa tehdä.
Minä kehottaisin etsimään sellaisen kumppanin, jonka kanssa onnistuu tasaveroinen suhde. Silloin ei ole niin paljon väliä esimerkiksi sillä, mistä kulttuuritaustasta puolisot tulevat.
Oma puolisoni on Lähi-Idästä, mutta todella poikkeuksellinen kulttuuriinsa nähden. Hän on asunut koko aikuisikänsä poissa "oman" kulttuuripiirinsä alueelta, ja hylännyt ne ko. kulttuurin piirteet joita hän pitää huonoina (esim. överiksi menevä yhteisöllisyys, jossa yksilön tarpeet häviävät aina suvun ja perheen tarpeille, epäsuora ja manipulatiivinen kommunikaatiotyyli, kaikkea mahdollista koskeva politikointi). Samoin olen itse tehnyt joiden suomalaisten kuttuuripiirteiden suhteen (esim. humalajuomisen pitäminen normaalina harrastuksena, tunteiden ilmaisemisen näkeminen sairautena, passiivis-aggressiivinen kommunkointityyli).
Koen eroavaisuutemme aidosti rikkautena, koska emme rajoita toisiamme, vaan omaksumme toistemme kulttuuritaustoista hyvänä pitämiämme asioita ja jätämme syrjään ne huonommat. Mieheni rakastaa Suomen vuodenaikoja, hiljaisuutta, rauhaa, mökkeilyä, lunta, ja suomalaisten rehellisyyttä. Itse taas ihailen mieheni sosiaalisia taitoja, lämmintä tunneilmaisua, empaattisuutta ja rohkeutta.
Parisuhteesta on mahdollista luoda sellainen, että molempia aidosti kiinnostaa toisen persoona, haaveet ja arvot, näistä keskustellaan aktiivisesti, ja kumpikaan ei koe tarvetta jämähtää oman kulttuurinsa tapoihin vain siksi että muutkin tekevät niin. Se vaatii toki kummaltakin panostamista sekä itsereflektioon että ajatustensa jakamiseen toisen kanssa, mutta mielestäni se on todellakin vaivan arvoista! On ihanaa saada elää vapaana, omana itsenään, joutumatta liikaa mukautumaan jonkun tietyn viiteryhmän sisällä syntyneisiin rajoittaviin normeihin. Uskoisin, että myös lapsille tällaisissa olosuhteissa kasvaminen on parasta mahdollista valmennusta tulevaisuuden maailmassa pärjäämistä ajatellen.
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Haluatko jatkaa ikuisesti lapsena, vai kasvaa aikuiseksi. Siinäpä pulma.
Tänä päivänä yhä useampi jatkaa lapsena hautaan asti, kun "vastuu" ja "velvollisuudet" ovat jotenkin niin helvetin pelottavia asioita.
Älä missään nimessä hanki lasta. Nim. Samassa tilanteessa ollut ja nyt kaduttaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsetön? :"D Öööö... Ja toiselle henkilölle: SUOMALAINEN PIENELLÄ ALKUKIRJAIMELLA LAUSEEN KESKELLÄ. Oppikaa nyt jo!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Haluatko jatkaa ikuisesti lapsena, vai kasvaa aikuiseksi. Siinäpä pulma.
Tänä päivänä yhä useampi jatkaa lapsena hautaan asti, kun "vastuu" ja "velvollisuudet" ovat jotenkin niin helvetin pelottavia asioita.
Määritä sinä sitten mitä se aikuisena oleminen ja vastuunkantaminen on? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Haluatko jatkaa ikuisesti lapsena, vai kasvaa aikuiseksi. Siinäpä pulma.
Tänä päivänä yhä useampi jatkaa lapsena hautaan asti, kun "vastuu" ja "velvollisuudet" ovat jotenkin niin helvetin pelottavia asioita.
Ikuinen lapsi, kun ei tee lasta oman egon jatkeeksi jonka avulla voi päteä, kuinka on aikuinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Haluatko jatkaa ikuisesti lapsena, vai kasvaa aikuiseksi. Siinäpä pulma.
Tänä päivänä yhä useampi jatkaa lapsena hautaan asti, kun "vastuu" ja "velvollisuudet" ovat jotenkin niin helvetin pelottavia asioita.
Määritä sinä sitten mitä se aikuisena oleminen ja vastuunkantaminen on? :D
Perheen elättäminen, lasten kasvattaminen, yhteisön tukeminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsetön? :"D Öööö... Ja toiselle henkilölle: SUOMALAINEN PIENELLÄ ALKUKIRJAIMELLA LAUSEEN KESKELLÄ. Oppikaa nyt jo!!
Mielestäni itsetön sopi tähän kohtaan parhaiten, koska en halunnut käyttää sanaa epäitsekäs . Kielestä tekee värikkään sen jatkuva muutos, ja käyttäjien monimuotoisuus.
Ehkä tosiaan lähestyn asiaa liian mustavalkoisesti, ja tunteet tasoittuvat ajan myötä. Asiaan vaikuttaa toki myös se, että elämässäni on tällä hetkellä kaksi mahdollista romanttista polkua, jotka edustavat näitä ääripäitä. Olisi varmaan helpottavampaa olla ihmisenä jotenkin jyrkempi.
Ehdotan kompromissina keskusta-asuntoa ja yhtä lasta. Luonto on siitä hieno juttu, että se on järjestänyt tämän itsekkyyskuvionkin. Se alkaa puskemaan hormoneja, jotka herkistävät sinut lapsen tarpeille ja auttaa sinua olemaan äiti. Vaikka se itselle eläminen jääkin joksikin aikaa taka-alalle pienen vauvan tarpeiden edessä, se ei silti tunnu vastenmieliseltä tai ylivoimaiselta. Raskasta se voi ajoittain olla, mutta hormonit tekevät sinusta sellaisen hoivaajan että ihmettelet itsekin, mikä mamma sinusta on kuoriutunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Haluatko jatkaa ikuisesti lapsena, vai kasvaa aikuiseksi. Siinäpä pulma.
Tänä päivänä yhä useampi jatkaa lapsena hautaan asti, kun "vastuu" ja "velvollisuudet" ovat jotenkin niin helvetin pelottavia asioita.
Määritä sinä sitten mitä se aikuisena oleminen ja vastuunkantaminen on? :D
Perheen elättäminen, lasten kasvattaminen, yhteisön tukeminen.
Ovatko siis ihmiset, jotka jäävät lapsettomiksi ikuisia lapsia? Tai ihmiset, jotka eivät esimerkiksi jonkin sairauden vuoksi pysty tukemaan yhteiskuntaa, vaan yhteiskunta tukee heitä?
Kolmekymppisenä tuolla historialla hyvä todella sitoutunut avioliittopolku on jo sinulta suljettu, jatka samoin kuin ennenkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä tuolla historialla hyvä todella sitoutunut avioliittopolku on jo sinulta suljettu, jatka samoin kuin ennenkin
Milläköhän perusteella?
Vierailija kirjoitti:
Täytin tänä vuonna 30. Aiemmin en juurikaan miettinyt perheenlisäystä, eikä seurustelu aiheuttanut minussa pesänrakennushimoja. Olen mennyt aika pitkälti oman pääni mukaan koko aikuisikäni, piittaamatta parisuhdestatuksestani. Olen saattanut erota ja muuttaa paikkakuntaa, jopa maata, mikäli olen sille päälle sattunut. Olen deittaillut mielestäni miellyttäviä ihmisiä, enkä niinkään katsonut, olisivatko he mahdollisesti hyviä aviomiehiä/isiä.
Nyt, kun mittariin kilahti 30, jokin on muuttunut. Huomaan haaveilevani lapsiperhe-elämästä katsellessani ystävieni lapsia, ja kaipaavani elämääni jotain pysyvää. Ajatus perheestä on katkeransuloinen, koska en tiedä olenko tarpeeksi itsetön kyetäkseni siihen. Olen myös asunut vuosia ulkomailla ja seurustellut eri kulttuureista tulevien miesten kanssa. Tällä hetkellä en voisi kuvitellakaan ottavani lasteni isäksi/aviomiehekseni miestä, joka ei ymmärrä minun kulttuurini päälle. Suomalainen kulttuuri on kuitenkin melkoisen erikoinen mökkeilyineen, ja suhde luontoon on meillä poikkeuksellinen. Tätä ei esimerkiksi miljoonakaupungissa kasvanut, amerikkalainen eksäni oikein ymmärtänyt.
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Ei ole kyse sovinnaisuudesta, vaan biologiasta. En ymmärrä, miksi pitäisi hävetä sitä että tekee mieli tehdä sitä, mikä meidän pääasiallinen tarkoituksemme täällä on. Emme me ole näin pitkälle kehittyneet sen takia, että vetäisimme yksinämme soijalattea jossakin "toteuttaen itseämme".
trytreyty kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytin tänä vuonna 30. Aiemmin en juurikaan miettinyt perheenlisäystä, eikä seurustelu aiheuttanut minussa pesänrakennushimoja. Olen mennyt aika pitkälti oman pääni mukaan koko aikuisikäni, piittaamatta parisuhdestatuksestani. Olen saattanut erota ja muuttaa paikkakuntaa, jopa maata, mikäli olen sille päälle sattunut. Olen deittaillut mielestäni miellyttäviä ihmisiä, enkä niinkään katsonut, olisivatko he mahdollisesti hyviä aviomiehiä/isiä.
Nyt, kun mittariin kilahti 30, jokin on muuttunut. Huomaan haaveilevani lapsiperhe-elämästä katsellessani ystävieni lapsia, ja kaipaavani elämääni jotain pysyvää. Ajatus perheestä on katkeransuloinen, koska en tiedä olenko tarpeeksi itsetön kyetäkseni siihen. Olen myös asunut vuosia ulkomailla ja seurustellut eri kulttuureista tulevien miesten kanssa. Tällä hetkellä en voisi kuvitellakaan ottavani lasteni isäksi/aviomiehekseni miestä, joka ei ymmärrä minun kulttuurini päälle. Suomalainen kulttuuri on kuitenkin melkoisen erikoinen mökkeilyineen, ja suhde luontoon on meillä poikkeuksellinen. Tätä ei esimerkiksi miljoonakaupungissa kasvanut, amerikkalainen eksäni oikein ymmärtänyt.
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Ei ole kyse sovinnaisuudesta, vaan biologiasta. En ymmärrä, miksi pitäisi hävetä sitä että tekee mieli tehdä sitä, mikä meidän pääasiallinen tarkoituksemme täällä on. Emme me ole näin pitkälle kehittyneet sen takia, että vetäisimme yksinämme soijalattea jossakin "toteuttaen itseämme".
Onkohan musta sitten jalostunut se biologia pois? Minä ainakin haluan nautiskella soijalattea yksinäni.
Vierailija kirjoitti:
trytreyty kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytin tänä vuonna 30. Aiemmin en juurikaan miettinyt perheenlisäystä, eikä seurustelu aiheuttanut minussa pesänrakennushimoja. Olen mennyt aika pitkälti oman pääni mukaan koko aikuisikäni, piittaamatta parisuhdestatuksestani. Olen saattanut erota ja muuttaa paikkakuntaa, jopa maata, mikäli olen sille päälle sattunut. Olen deittaillut mielestäni miellyttäviä ihmisiä, enkä niinkään katsonut, olisivatko he mahdollisesti hyviä aviomiehiä/isiä.
Nyt, kun mittariin kilahti 30, jokin on muuttunut. Huomaan haaveilevani lapsiperhe-elämästä katsellessani ystävieni lapsia, ja kaipaavani elämääni jotain pysyvää. Ajatus perheestä on katkeransuloinen, koska en tiedä olenko tarpeeksi itsetön kyetäkseni siihen. Olen myös asunut vuosia ulkomailla ja seurustellut eri kulttuureista tulevien miesten kanssa. Tällä hetkellä en voisi kuvitellakaan ottavani lasteni isäksi/aviomiehekseni miestä, joka ei ymmärrä minun kulttuurini päälle. Suomalainen kulttuuri on kuitenkin melkoisen erikoinen mökkeilyineen, ja suhde luontoon on meillä poikkeuksellinen. Tätä ei esimerkiksi miljoonakaupungissa kasvanut, amerikkalainen eksäni oikein ymmärtänyt.
Olen nyt elämässäni tienristeyksessä, enkä tiedä kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä? Olen ehkä jopa hieman pettynyt itseeni, koska en ole koskaan nähnyt itseäni kovin sovinnaisena ihmisenä, mutta niin se vain sai luonto kiinni. Välillä tunnen niin kovaa ahdistusta, että melkein toivoisin jonkun/jonkin tekevän päätöksen puolestani. Tätä ei ehkä ratkaise kuin vahinkoraskaus tai todistettu lapsettomuus.
Ei ole kyse sovinnaisuudesta, vaan biologiasta. En ymmärrä, miksi pitäisi hävetä sitä että tekee mieli tehdä sitä, mikä meidän pääasiallinen tarkoituksemme täällä on. Emme me ole näin pitkälle kehittyneet sen takia, että vetäisimme yksinämme soijalattea jossakin "toteuttaen itseämme".
Onkohan musta sitten jalostunut se biologia pois? Minä ainakin haluan nautiskella soijalattea yksinäni.
Joko vaihdevuodet? Mieli muuttuu niin monella, että en usko alle 5-kymppisiä veloja.
Ettekö te hyvät ihmiset tajunneet, että tämä on vain astetta parempi trolli?
"Jatkanko itsekästä koheltamistani, vai alanko etsiä sitä lasteni isää, omakotitaloa ja säännöllistä päivätyötä?"
Palstauli taas vauhdissa.
No, ehkei tarvitse mennä ääripäästä toiseen? Olen itse hyvin samanlainen kuin sinä, mutta asun edelleen ulkomailla eikä tulisi mieleenkään hommata omakotitaloa tai aloittaa prismaelämää. Löysin päälle 30 -vuotiaana Suomalaisen miehen, jonka kanssa asumme ulkomailla ja olen raskaana. Töissä käyn myös. Kannattaa miettiä, mikä on itselleen sopiva, ei tarvitse mennä samaan muottiin, mihin "kaikki muutkin".