Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita 30-vuotiaita joiden omat vanhemmat eivät tunne sinua?
14.10.2018 |
Toivottavasti tuli otsikossa selväksi mitä haen takaa. Eli oon kolkyt ja mulla tuli just elämään muutoksia. Yritin puhua asioistani sekä äitini että isäni kanssa, mutta vaikeaa on koska he eivät tunnu tuntevan minua lainkaan.
Ainakin omasta mielestäni olen kasvanut hienoksi ja vastuulliseksi aikuiseksi, mutta ei vain tunnu siltä että vanhemmat ymmärtävät millainen olen.
Varmasti monelle tuttu ilmiö se, että jos vaikka ihminen on 15-vuotiaana ikävä ihminen ja haastava teini, niin joidenkin silmissä hän on aidosti sellainen ihminen.
Tai vaikka minun tapauksessa vaikka olin teininä joissain asioissa laiska, itsepäinen ja saamaton, ei se tarkoita että olisin ollut sitä kymmeneen vuoteen.
Kommentit (32)
Tuttua. Olin äidin mielestä tosi hankala ja ärsyttävä teini ja sitä hän vissiin vieläkin minusta ajattelee. Ei ole viitsinyt tutustua aikuiseen minuun koskaan vaan viljelee edelleen niitä iänikuisia "meidän heini se on niin temperamenttinen ja hankala" juttujaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Olin äidin mielestä tosi hankala ja ärsyttävä teini ja sitä hän vissiin vieläkin minusta ajattelee. Ei ole viitsinyt tutustua aikuiseen minuun koskaan vaan viljelee edelleen niitä iänikuisia "meidän heini se on niin temperamenttinen ja hankala" juttujaan.
Vissiin ajattelee? Oletko koskaan sanonut suoraan äidillesi, että hei, en ole enää hankala teini, olen aikuinen ihminen? Oletko ollut hankala hänelle vuosiin? Kysypä että koska olen viimeksi ollut hankala? Tai temperamenttinen? Toki aikuisetkin usein on temperamenttisia, yleesnä se on vanhempien perintöä eli vanhemmatkin ovat sellaisia tai ainakin toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.
Kyllä, suomukset ovat tippuneet silmiltä omien lasten syntymän myötä. Ei narsisti kykene kiinnostumaan edes pienistä lapsenlapsistaan, saati sitten aikuisen lapsensa elämästä.
Suomut, sorry.
Vierailija kirjoitti:
Varastin kerran vanhemmiltani rahaa kun olin 12-vuotias. Se muistetaan edelleenkin vaikka olen nyt lähemmäs 40...
Aika monen ystävän kanssa ollaan juteltu ja ihmetelty kun näyttää siltä että omat vanhemmat ei ollenkaan halua tai ymmärrä tustustua oikeasti aikuiseen lapseensa ja pitävät edelleen samanlaisena kuin kuin tämä lapsena/teininä oli.
Kokeile ihan keskustella niiden vanhempien kanssa. Sano että siitä kun varastin rahaa on jo 30 vuotta aikaa, te itse olitte silloin vielä nuoria, jopa nuorempia kuin minä nyt. Kysy että oletteko huomanneet että minä olen jo keski-ikäinen ja olen ihan erilainen ihminen kuin murrosikäisenä? Kysy että minkälaisia te olitte murrosikäisinä, oletteko nyt kuusi-seitsemänkymppisinä samanlaisia? He eivät välttämättä tiedosta sitä että ajatuksissa olet heille aina lapsi. Varsinkaan jos sinulla ei ole lapsia itsellä.
Itsellä on erovanhemmat. Äiti on narsisti ja isä erakko. Kumpikaan ei oikeastaan pahemmin tunne minua, vaikka olen asunut vuorotellen kummankin luona en ole uskaltanut luottaa oikein kumpaakaan ja kertoa heille omia huoliani tai tuntemuksiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 27v ja jossain määrin tuntevat, jossain eivät. Äitini on päättänyt, että olen epäempaattinen, introvertti, erakkoluonne ja en kykene tunteiluun. Näitä hän on minulle vitsin varjolla hokenut jo lapsesta asti.
Itse koen olevani kyllä hyvin introvertti ja kammoan sosiaalisia tilanteita, mutta olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja myös rikkinäinen. Kaipaan hirveästi hyväksyntää, rakkautta ja huomiota. Olen elellyt sinkkuna vuosia, ja luultavasti vanhempani tai ainakin äitini ajattelevat sen olevan tietoinen valinta, etten edes kaipaa ketään elämääni.
Koen myös, että olisin lapsena tarvinnut vahvempaa ohjausta sosiaalisiin tilanteisiin ja tunteiden käsittelyyn. Tunteet ahdistavat minua kovasti, ja jotenkin elän täysin niiden vallassa, en pysty hallitsemaan niitä. Tämä ei näy ulospäin mitenkään, mutta on esimerkiksi parisuhteessa hallitseva tekijä. Äidilleni sosiaalinen kanssakäyminen on helppoa, eikä hän edelleenkään ymmärrä, miksi se on minulle vaikeaa. Tämän hän on sanonut suoraan. Mikäs siinä nyt vaikeaa olisi, senkus meet vaan ja oot ja puhut! Just.
En kykene näyttämään lainkaan tunteita vanhempieni läsnäollessa. En voisi esimerkiksi sanoa lapselleni, että rakastan häntä, jos vanhempani kuulisivat. Omalle lapselleni. En voisi myöskään suudella miestäni (jos sellainen olisi). Tai itkeä surusta, tai ilosta. Tuo kaikki tuntuisi niin kiusalliselta: minulta ei odoteta sellaista. Luultavasti vanhempani eivät ajattelisi moisesta tunteilusta paljon mitään, mutta minulle itselleni kynnys on mahdoton ylittää.
Joskus kerroin äidilleni käyväni psykiatrilla, tämä oli eron jälkeen rankassa elämäntilanteessa. Hän melkein suuttui, että mitä sä sellasia tarviit, ihan älytöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.
Kyllä, suomukset ovat tippuneet silmiltä omien lasten syntymän myötä. Ei narsisti kykene kiinnostumaan edes pienistä lapsenlapsistaan, saati sitten aikuisen lapsensa elämästä.
Suomut, sorry.
Kyseessä on vakiintunut sanonta.
http://www.kielitohtori.fi/suomen-kielenhuollon-kysymys/mistä-juontaa-s…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten/mitä olette kertoneet kumppaneillenne suhteestanne vanhempiinne ja ovatko ihmetelleet etäisiä välejä?
Vierailija kirjoitti:
Miten/mitä olette kertoneet kumppaneillenne suhteestanne vanhempiinne ja ovatko ihmetelleet etäisiä välejä?
Katseli jonkun aikaa menoa ja oli sitten sitä, että on parempi etten juuri tapaa vanhempia, kun olen tapaamisten jälkeen usein pitkään ahdistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja kokemuksia täälläkin... Olen monilapsisen perheen keskimmäinen. Oireilin lapsena paljon sitä, että minua kiusattiin ja jäin myös kotona koko ajan sisarusteni varjoon. Näistä varsinkin äitini teki päätelmän, että olen hankala ihminen ja tyhmä. Oikeasti olisin tarvinnut ammattiapua masennukseen ja yritin puhua kiusaamisesta kotona, mutta minun käskettiin vaan puollustaa itseäni paremmin. No, yritin sitten omaksua luokan pellen roolia, että heitän joka homman läskiksi. Tästä on muuten ollut myöhemmissä ihmissuhteissa haittaa, moni mies sanoo ettei minusta saa mitään selvää. Minun on vaikea ilmaista niitä tunteita joita oikeasti koen, olen hitaasti lämpenevä ja sisäänpäin sulkeutunut, ja toisaalta saatan heittää koko ajan ihan pöljää läppää.
Äitini itsepintaisesti pitää kiinni siitä kuvasta ja roolista, minkä on kuullekin lapselleen antanut. Suosikkilapsensa on törttöillyt meistä kaikista pahiten, mutta koska hän oli niin täydellinen lapsena, niin kuva ei vaan muutu. Minua myös turhauttaa ne harvat kerrat kun menen kotona käymään, kun automaattisesti putoan siihen lapsuudenperheen rooliin, jossa olen se joka koko ajan yrittää auttaa muita, mutta omia mielipiteitäni en saa sanottua.
Vierailija kirjoitti:
Miten/mitä olette kertoneet kumppaneillenne suhteestanne vanhempiinne ja ovatko ihmetelleet etäisiä välejä?
On ollut suurta ihmettelyä kumppanin taholta. Olen pyrkinyt tiivistämään välejäni vanhempiini, mutta se on vaikeaa juuri siksi kun he pitävät minua aivan toisenlaisena ihmisenä kuin olen. Turhauttaa kaikki puhelut kun aina ja koko ajan toinen tulkitsee kaiken täysin eri tavalla - aivan kuin sanojana olisi joku muu kuin minä mihin hän reagoi. ap
Alue: Aihe vapaa
Varastin kerran vanhemmiltani rahaa kun olin 12-vuotias. Se muistetaan edelleenkin vaikka olen nyt lähemmäs 40...
Aika monen ystävän kanssa ollaan juteltu ja ihmetelty kun näyttää siltä että omat vanhemmat ei ollenkaan halua tai ymmärrä tustustua oikeasti aikuiseen lapseensa ja pitävät edelleen samanlaisena kuin kuin tämä lapsena/teininä oli.