Onko muita 30-vuotiaita joiden omat vanhemmat eivät tunne sinua?

Ap jatkaa....

Vanhempani ovat itse suoriutuneet omilla työurillaan keskimääräistä paremmin. Minä olen tehnyt töitä kahdessa eri yrityksessä, joista molemmissa on tarjottu ylennystä esimiestehtäviin. Lisäksi kerran tarjottiin toisen alan töitä toisesta yrityksestä suoraan esimiestehtäviin. Jostainhan tämä kertoo ja minusta olisi iloinen asia jos vanhempani tietäisivät tämän. Jotenkin näkevät minut mieluummin vähän epäonnistujana, tuskin edes uskoisivat jos kertoisin tienaavani 40 tuhatta vuodessa. Ap

Joo tavallaan. Olen vuosia kestäneen kompuroinnin jälkeen saanut elämäni takaisin raiteilleen ja muuttunut ihmisenäkin, mutta vanhemmilleni olen jossain määrin edelleen epäonnistunut luuseri, joka saattaa milloin tahansa soittaa yöllä hysteerisesti itkien ja pyytää äitiltä apua.

Vähän sama. Olin haastava teini. Nyt 25v ja aikuistunut. Edelleen muistutetaan nuoruuden tyhmyyksistä.

Vierailija kirjoitti:

Joo tavallaan. Olen vuosia kestäneen kompuroinnin jälkeen saanut elämäni takaisin raiteilleen ja muuttunut ihmisenäkin, mutta vanhemmilleni olen jossain määrin edelleen epäonnistunut luuseri, joka saattaa milloin tahansa soittaa yöllä hysteerisesti itkien ja pyytää äitiltä apua.

Itse en ole koskaan pyytänyt mitään apua ja silti eivät ymmärrä, että pärjään elämässäni hienosti. ap

Onhan tuo pidemmän päälle todella raskasta kun toiset eivät pysty näkemään sinua sellaisena kuin olet. Ei aikuinen ihminen oikein jaksaisi sellaista. Kolmekymppinen kun on jo oikeasti aikuinen.

Isäni näki minut aina itsensä jatkeena, kunnes kieltäydyin tästä roolista. Sen jälkeen minut nähtiin äitini peilikuvana kaikin kielteisin ominaisuuksin (avioeroperhe). Äitiä ei enää ole, mutta isästäni olen saanut tarpeeksi. Hän ei tunne minua persoonana lainkaan enkä minä jaksa hänen seuraansa.

Minulle tämä on ollut aina totta. Vanhempieni päässä on jokin kuva mielikuvitus ihmisestä, jonka he ovat halunneet minun olevan, mikä on huomattavasti vaikeuttanut kasvuani ihmisenä enkä vieläkään tunne itseäni hyvin. Onhan se surullista että vanhemmat eivät koskaan ole oikeasti rakastaneet ja välittäneet juuri minusta sellaisena kuin olen.

Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.

Juu eivät tunne minua, vaikka varmaan ihan tyytyväisiä ovat minuun. Äidillä on jotenkin ihan erilainen käsitys luonteestani kuin mitä se oikeasti on. Noh, en ole kyllä ikinä käyttäytynyt kovin luontevasti äidin seurassa. Isääni en ole tavannut nyt viiteen vuoteen, ja ainoastaan pari kertaa aikuistumisen jälkeen. En usko että tietää esim mitä opiskelin yliopistossa, ei tunne avopuolisoani (tietää kai että seurustelen, mutten usko että tietää nimeä tai että asumme yhdessä nykyään.)

Vierailija kirjoitti:

Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.

Täytyy myöntää että en tunnekaan vanhempiani kun he eivät juuri puhu menneisyydestään ym. Ja muutenkin ovat ihmisenä niin erilaisia. Ja esim. kun 13-vuotiaana kun kerroin äidilleni että olen masentunut niin hän laittoi sen tavallisen alakulon piikkiin ja kertoi miten itsekin kokee joskus jotkut päivät harmaiksi. Hän siis ihan tahallaan on tietämätön eikä ole kiinnostunut siitä miten minä koen tai tulkitsen maailmaa. Noita väärinymmärryksiä oli paljon eika auttanut että yritin selittää näkökulmiani, koska vanhempani olivat jo päättäneet miten asiat ovat. Terv. yhä masentunut + muita mt-ongelmia /7

Vierailija kirjoitti:

Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.

Kyllä, suomukset ovat tippuneet silmiltä omien lasten syntymän myötä. Ei narsisti kykene kiinnostumaan edes pienistä lapsenlapsistaan, saati sitten aikuisen lapsensa elämästä.

Niin tuttua. Saattaa juontua vähän siitäkin kun olen lapsena paljon sairastellut ainoa lapsi, joten vanhemmille jäi se hoivausvimma päälle. Toiseen meni välit koska en vain jaksanut enää sitä että minua kohdeltiin kuin tyhmää teiniä.

Vierailija kirjoitti:

Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.

Tiedätkö kun on olemassa paljon ihmisiä, joita ei oman lapsen asiat kiinnosta ollenkaan? Ei auta miten tai miten itse kertoo, joko ei kuunnella ollenkaan tai kuullaan asia ihan niinkuin halutaan.

Esim mulla ei vanhemmat edes vastanneet viestiin jossa opiskeluaikana kerroin saaneeni töitä. Kun kerroin lemmikkini vakavasta sairaudesta, puheenaihe vaihdettiin suoraan siihen mitä kaikkea hauskaa oma lemmikki oli tehnyt. Kerroin meneväni kesällä naimisiin, ja isä UNOHTI koko asian, ja syksyllä ihmetteli kuinka sukunimeni oli kuulema muuttunut.

Esimerkkejä olisi pilvin pimein, ja nämä ihmiset siis eivät todellakaan tienneet millainen olen, eivätkä olleet kiinnostuneita tietämäänkään. Tervetuloa sairaiden perheiden suomeen.

Olisiko kannattanut ajatella 15-vuotiaana ennenkuin alkoi perseilemään oikein kunnolla?

Vierailija kirjoitti:

Olisiko kannattanut ajatella 15-vuotiaana ennenkuin alkoi perseilemään oikein kunnolla?

Nämä av-keskustelut on siitä huonoja, että aloittajasta ei voi tietää mitään, siis yhtään mitään. Ja nyt siellä joku luulee että ap on ollut "joku kunnon perseilijä". Mikä nyt on perseilyä, mutta teininä minulta ei vaadittu kotitöiden tekoa, en niitä sitten tehnyt. Minulta ei vaatimalla vaadittu koulussa tuloksia, joka johti neljässä vuodessa käytyyn lukioon josta sain valkolakin. No, samaan aikaan menestyin kyllä harrastuksissa ja vapaaehtoistoiminnassa.  ap

Vierailija kirjoitti:

Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.

On juteltu ja nähty, mutta kun toisella on niin pinttynyt kuva siitä kuinka asiat ovat niin sitten tulos on tämä. En minä aikuisena ihmisenä jaksa jankata jollekin isälleni, että olen hoitanut hommani todella hyvin plaa plaa plaa. Kun toinen ei sitä ensinkään pidä uskottavana, niin sitten ei pidä, en vain jaksa jankata, koska kyllä muut ihmiset työelämässä ja muuallakin tietävät minun olevan pärjäävä ihminen. ap

Minua eivät ole tunteneet koskaan. Hyvä esimerkki on joulut ja synttärit ja lahjojen ostamisen vaikeus. "Sinulle on niiiiiin vaikea ostaa mitään", ja sitten väänneltiin käsiä ja naamoja. Voi kuulostaa toisille tosi oudolta, mutta minulle tuli siitä paha mieli joka kerta. Oliko se pakko kertoa minulle? Luin päivät pitkät kirjoja, katselin elokuvia, piirsin ja maalasin ja soitin kitaraa itse opetellen. Onko tästä vaikea keksiä, mikä voisi olla kiva lahja? 

Puhumattakaan sitten mistään syvällisemmästä tuntemisesta. Ujouteni oli ylimielisyyttä tai umpimielisyyttä, pelkoni muita aikuisia kohtaan uppiniskaisuutta ja sitä ylimielisyyttä. Sitten jos olin iloinen, olin hempukka joka flirttailee kaikille, tai jos haaveilin jostain, se oli taivaanrannanmaalarin juttuja, koska kaikkihan sen nyt tiesi, ettei minusta mitään tule. 

Elin oikeastaan aika kamalan lapsuuden ja nuoruuden. Nykyään en ole vanhempieni kanssa tekemisissä ollenkaan. 

Täysin eri tilanne. Aloin 16-vuotiaana avautua ajatusmaailmastani ja tekemisistäni vanhemmilleni ja siitä lähtien olemme keskustelleet hyvin laajasti elämistämme ja ajatuksistamme. Se lähti hyvin pienestä ja näin jälkeenpäin ajattelen miten ihmeessä siinä hormoonihöyryissä sain halun lähentyä vanhempieni kanssa, mutta onneksi niin tein. Olen nyt 28 ja olen huomannut myös kuinka vanhempani ovat myös muuttuneet tällä ajalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella omituista. Te ette siis ole olleet 10 vuoteen missään tekemisissä vanhempienne kanssa, ette ole kertoneet kuinka hyvin pärjäätte töissä, paljoko tienaatte jne.? Saatika että olisitte muuten keskustelleet vanhempienne kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä jotta vanhempanne tuntisivat teitä? Ette taida tuntea itsekään vanhempianne kunnolla, vasta aikuisena, usein vasta siinä vaiheessa kun saa omia lapsia alkaa nähdä oikean kuvan omista vanhemmista koska ei katso heitä enää sieltä lapsen näkökulmasta.

On juteltu ja nähty, mutta kun toisella on niin pinttynyt kuva siitä kuinka asiat ovat niin sitten tulos on tämä. En minä aikuisena ihmisenä jaksa jankata jollekin isälleni, että olen hoitanut hommani todella hyvin plaa plaa plaa. Kun toinen ei sitä ensinkään pidä uskottavana, niin sitten ei pidä, en vain jaksa jankata, koska kyllä muut ihmiset työelämässä ja muuallakin tietävät minun olevan pärjäävä ihminen. ap

Eli miten ne keskustelut käytännössä menee? Sinä sanot että kuule isä, minulle tarjottiin esimiehen tehtäviä toisesta firmasta koska olen niin hyvin tehnyt työni nykyisessäkin firmassa ja sielläkin minulle on tarjottu ylennystä, ja tienaan 40 tuhatta vuodessa palkkaa. Isä vastaa, että no ei varmaan ole, sinähän olet luuseri ja hoidat nykyisessä paikassa huonosti työsi, mahdatko olla edes töissä etkä varmasti tienaa mitään 40 tuhatta...?

Onko kuitenkin niin että te itse ette kerro elämästänne ja ajatuksistanne mitään vanhemmillenne? Mistä he voivat teitä tuntea jos itse ette kerro mitään? Ettekä te kysele heidän elämästään mitään, oletatte vaan kaikenlaista itsekin.

Jos olet teininä ollut hankala tapaus jotenkin, ja sitten olet vaan hävinnyt heidän elämästään, niin mistä ihmeestä he voisivat tietää millainen sinusta tuli? He ovat itsekin olleet aikoinaan teinejä ja varmasti ymmärtävät sen että lapsena ollaan erilaisia kuin teininä ja myös aikuisena ollaan erilaisia kuin teininä.

Usein puhutaan siitä että miten vanhemmilla on todella negatiivinen mielikuva lapsensa puolisosta ja että se johtuu siitä että se oma lapsi ei juurikaan vanhemmilleen puhu puolisostaan hyviä asioita, ei mistään mikä menee suhteessa hyvin, vaan kertovat puolisosta jotain vain silloin kun on ollut riitaa ja mennyt huonosti jossain asiassa. Tästä syystä vanhemmille tulee kuva puolisosta että sehän on ihan paska, ei mitään hyvää puolta ole olemassakaan.