Lähiomaisenne menettäneet! Mitä oikeasti haluaisitte kuulla lohduksi?
Sarjassamme hankalia sosiaalisia tilanteita... Töissä tuli vastaan kollega, joka menettänyt lähimmäisen ja yritä siinä sitten keksiä jotakin lohduttavaa. Muuten, onko halaus ventovieraalta törkeää vai odotetaanko sitä nimenomaan?
Kommentit (11)
avautumaan asiasta, on lähellä ja itkee niin vietävän lohduttomasti. Mun vaisto ohjaisi mua automaattisesti ottamaan olkaa vasten ja antaa itkeä.
Jos en vaan sano mitään, eikö se vaikuta hirveän tökeröltä?
Yleensä kaikki sanoi otan osaa ja riittää ihan hyvin jos jotain haluaa sanoa. En ainakaan oikeastaan halunnut puhua silloin koko asiasta.
Jos sureva on nuorempi/suunnilleen samanikäinen, voi halata tai puristaa olkapäästä, vanhempaa ihmistä (jos ei ole tosi tuttu) kätellään, se kuuluu hyviin tapoihin. Voi sanoa vieraammalle että otan osaa, jos haluaa. Mutta ilmeet ja eleet kertoo kyllä enemmän kuin sanat.
SofterSin:
avautumaan asiasta, on lähellä ja itkee niin vietävän lohduttomasti. Mun vaisto ohjaisi mua automaattisesti ottamaan olkaa vasten ja antaa itkeä.Jos en vaan sano mitään, eikö se vaikuta hirveän tökeröltä?
Jos jotain sanoisin, se olis ehkä jotain tyyliin " itke vaan, se helpottaa" tai jotain muuta vastaavaa " ympäripyöreetä" .
Ja olla kuuntelevana korvana. Oma aitini kun kuoli yllattaen, oli ystavia, ketka olivat lasna ja kuuntelivat, jotkut jopa tulivat kertomaan tyyliin koiriensa kuolemasta ja sanoivat tietavansa milta tuntuu.
Minua ei olisi haitannut, jos joku olisi halannut tms, olisi varmaan ollut ihan kallustava ele, mutta sellaista pakottavaa " puhupas nyt" asennetta inhosin..
Kävi sääliksi kun kaikki kävivät halaamassa ja aina hän purskahti itkuun. Jotenkin ei halunnut lisätä tuskaa ja itse en mennyt osaa ottamaan. Ehkä oli tökeröä, mutta jotenkin säälitti, että koko ajan itketeään.
Hän sitten itse puhui mitä puhui kahvi- ja ruokatunnilla. Ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Myöhemmin keskustelimme kyllä asiasta, että en häntä mitenkään kartellut. Ajattelin, että antaa itse sanoa mitä haluaa ja kuuntelemme häntä sitten. On ne vaan niin vaikeita tilanteita.
Noh, elämä on oppimista. Sanoilla ei tietenkään voi oikein lievittää tuskaa, mutta en ainakaan haluaisi lisätä sitä. Ehkä sitten seitsemänkymppisenä hallitsen joka tilanteen täydellisesti ja oppikirjan mukaan.
Kiitoksia vastanneille!
Ja tietty voit tarjota apuasi jossain ihan käytännön asioissa.
Jos tuttavasi menetys on ihan äskettäin tapahtunut, nyt on oikeestaan aika sama mitä sanot, hän ei sitä muista onko ollut tökeröä vai ei. Ainakaan mä en muista mitä kaikkea mulle sanottiin ensimmäisten päivien aikana, olin niin shokissa...
t:olinkohan kakkonen
SofterSin:
avautumaan asiasta, on lähellä ja itkee niin vietävän lohduttomasti. Mun vaisto ohjaisi mua automaattisesti ottamaan olkaa vasten ja antaa itkeä.Jos en vaan sano mitään, eikö se vaikuta hirveän tökeröltä?
kun aihe on itselle läheinen. Menetin siis isäni torstaina, juttelinkin täällä yhdessä ketjussa siitä.. mutta siis, en ole odottanut kenenkään sanovan mitään, siinä tilanteessa on vaikea sanoa mitään. Eikä mitkään sanat lohduta, suru on vaan itkettävä pois. Itse olen halaaja ihmisiä ja olen tykännyt kun ihmiset ovat tuleet minua halaamaan, jopa vieraammat, vaikka siinä itku on tullutkin.
Mutta jokainen ihminen on erilainen,suree eri tavalla, ei ole minusta oikeaa ja väärää tapaa.
enkä edes halaavan (ainakaan " vieraampien" ), olkapäälle kosketus riittää mulle. Ja tieto siitä että toinen tietää mun menetyksestä eikä ihmettele jos vaikka purskahdan itkuun kesken keskustelun. Kaikkien ihmisten kanssa en edes halua puhua menetyksestäni, ei siis kannata väkisin yrittää " terapiakeskustelua" ...