Meidän perhe oli OIKEESTI köyhä (lapsuudessa), miten muilla 70-80 luvulla?

oli niukkaa. Kaksi etua siitä on ollut: opin melko antimaterialistisen arvomaailman (edelläkävijä siis!!:), ja siedän niukkuutta hyvin, opiskeluaikana ja nyt kotihoidontuella, osaan tulla tosi vähällä toimeen.

onko syntynyt esim. -64 vai -74, ja asuiko maaseudulla vai jossain isossa kaupungissa.



Koska tosiaan useissa perheissä alkoi mennä hyvin viimestään siinä -80luvulla - paitsi meillä (siis tuttaviin verraten).



Äitikin itki välillä kun sen tutut suunnitteli jotain uusia verhoja, ja hän vaan mietti mistä sais perheelle seuraavan ruoan.



Mä ihmettelen vähän niitä joita ei koulussa kiusattu vaatteista tms., meillä TODELLA oli tarkkaa mitä oli päällä.



Ja esim. uusia urheiluvälineitä meillä ei ollut koskaan. Pukkarissa kaverit puhui ihmetellen "eihän ne uudet sukset nyt niin paljoo maksa"... Kun en voinut hiihtää ollenkaan kun ei ollut suksia, koulullakaan ei sillon ollut lainasuksia.



Yksi asunto oli semmonen, että ei tullut ees pihakaivoon vettä, vaan äiti haki pulkalla vesipostista jostain kilometrin päästä vettä. Talvella oli niin kylmä että vesi JÄÄTY yöllä ämpäriin.



Tuohon asuntoon synty mun veli!! 70-80 luvun vaihteessa, niin rikkaassa ESPOOSSA! Ei ihme että äiti oli aina niin väsynyt, kiukkunen ja ankara... :-( kurjaa vaan se mulle oli pienenä tyttönä.





No, kuten joku kirjoitti, nyt osaa arvostaa sitä että on ihan normaali keskiluokkasen elintason onnistunut hommaamaan omalle perheelleen.





ap

"kohtalotovereita..."

Meillä on minusta aina ollut "kaikkea". Pikemmin niin päin, että minun iässäni vanhemmillani oli jo iso rivitalo uima-altaalla ja oma auto. Meillä ei ole kumpaakaan eikä edes lähiajan realistisissa toiveissa mitään vastaavaa.

Onneksi olen saavuttanut "normaalin" elintason. Ainakin nyt osaan olla iloinen siitä mitä minulla on.



Kerran vaan meinas mennä hermot kun yhdelle ystävälle juttelin siitä että lapsuuteni oli todella köyhä. Hän vaan tuumasi että kaikkihan olivat köyhiä 70-luvulla. >:(

Asuttiin hienosti, mutta kaikki rahat meni asumiseen.

mutta nyt tuntuu että tekee tosi tiukkaa yrittää itse päästä samaan... Eikä omat vanhemmat ymmärrä että korkeakoulu/yliopistututkinto ei samalla tavalla enää takaa sitä hyväpalkkaista työpaikkaa kuten joskus 70-luvulla...

Ei meillä ollut mitään erikoisia kodinkoneita, kuten mikroa tai leivänpaahdinta. eikä tosiaankaan mitään merkkivaatteita, kaikki vaatteet oli jonkun toisen vanhoja. Lisäksi vanhemmat polttivat sisällä, joten voit kuvitella etten ollut mikään luokan suosituin tyttö haisevissa lumpuissani. Olen vm. 1975.

vanhassa 2 huoneen "mökissä", jossa ei tosiaan ollut sisävessaa, eikä suihkua. Kylmää vettä sentään tuli hanasta. Sitten muutettiin vähän parempaan, tosin en siltikään saanut esim. omaa huonetta tai juuri koskaan uusia vaatteita (lähinnä käytin veljen tai jonkun muun sukulaisen vanhoja).

Sisävessa meille tuli,kun olin 13. Televisio hankittiin, kun olin jo muuttanut pois kotoa. Mihinkään maksulliseen harrastukseen ei ollut mahdollisuutta rahan eikä kuljetusten puolesta (asuttiin maalla). Hedelmiä meille ei ostettu kuin jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta marjahilloja sentään oli kun oli koko syksy kykitty metsissä. En päässyt luokkaretkelle, kun just silloin oli rahat vähissä. Toista luokkaretkeä varten tyhjennettiin säästöpossuni. Vaatteita minulla oli yleensä vain pari vaatekertaa ja jos olin tahrinut vaikka housut, ei puhtaisiin voinut aina vaihtaa. Vaihtovaatteiden puute olil noloa esim. seurakunnan kesäleirillä.



Nyt elän yltäkylläisyydessä.

Leevi&The Leavingssien musiikki näistä köyhyysmuisteloista.



Meillä oltiin varmaan aika normiperhe, ei mitenkään erityisen rikas/köyhä. En muista köyhiä kavereitakaan oikein. Tosin en ehkä kiinnittänyt sellaisiin huomiotakaan lapsena. -73

Meillä oli mun lapsuudessa (olen -71 syntynyt) ulkovessa pihan perällä, tiskivesi kannettiin pihalta ja kuljin sukulaisten vanhoissa rääsyissä. Muistan, kun sain 12-vuotiaana ensimmäisen uuden paidan, äiti osti kaupasta! Voi ihme miten onnellinen olin... Ruoasta meillä ei ollut pulaa, kun asuimme pienellä maatilalla, mutta mitään jugurtteja tai hedelmiä (paitsi naapurista vaihdettuja omenoita) en lapsuudessa saanut. Usein söin esim iltapalaksi kotona leivottua leipää ja ketsuppia tai sinappia, muuta ei ollut. Säästösyistä jouduin myös pyöräilemään sukulaisilta saadulla pyörällä lääkäriin yht 16 km lapsena, kun ei ollut rahaa bensaan. Äidin mielestä liikunta muutenkin teki hyvää jatkuvasti sairastelevalle lapselle.



Omat lapseni elävät todella yltäkylläisesti minuun verrattuna, annan ehkä liikaakin materiaa omilleni, kun itse en pienenä saanut... Kuitenkin lapsuuteni ei ollut kurjaa köyhyyden vuoksi, vaan siksi, että äitini sairasti pahaa masennusta. Isä saattoi olla koko päivän ulkotöissä, ja minä hoitelin sisarusten kanssa sängyssä makaavaa äitiä. Se oli oikeasti raskasta, ja siitä olen yhä surullinen.

alussa me oltiin köyhiä. Ainakin tehdastyötä ikänsä tehneet vanhempani aloittivat ahtaasti asumisensa isovanhempieni talossa ja muuttivat sitten sellaiseen tehtaantalon yksiöön, jonne tuli keittiöön kylmä vesi mutta vessa oli ala-aulassa ja yhteiskäytössä parin muun asukkaan kanssa.



Sittemmin päästiin kunnan vuokrakaksioon. Vaatteet kiersi meillä koko suvussa, niitä paikattiin, äiti ompeli vaatteita ja aina välillä syötiin makaronivelliä ja perunavelliä, mutta äiti ja isä oli kovia paiskimaan ylitöitä ja 1980 ostettiin oma eka aravaneliö. Vanhemmat painoi työtä niin paljon kuin vaan kerkesi ja mä toimin illat pikkusiskon lapsenlikkana. Sitten rupesi ilmaantumaan stereoo ja videoo ja upouusi Lada ja matkailuvaunu. Ja lamaan mennessä, kun faija jäi työttämäksi, kaikki oli jo velatonta. Se Ladan jälkeen tullut uusi Fordikin. Onneksi.



Mun lapsuudessa kyllä katottiin vinoon, jos jollakulla oli merkkifarkut, että mikä snobi toikin luulee olevansa?

Asunnot oli kyllä ihan asiallisia. Mutta rahat loppukuusta aina ihan lopussa.

Jääkaappi oli ihan tyhjä. Pari päivää voitiin olla ilman ruokaa. Tai sitten syötiin vaan perunaa ja ruskeeta kastiketta.



Leikkeleitä ja leivänpäällisiä ei ollu koskaan. Millään matkoilla ei käyty koskaan. Linnanmäellä lapsuudessani kävin pari kertaa, siinä oli lapsuuden lomareisuut.



Autoa ei ollu. Pyörällä poljettiin säässä kun säässä. Ei hienoja vaatteita tai leluja. Ei "mitään" mitä kavereilla oli.

Olin kaupunkilaisserkun luona yökylässä. Serkulla oli varakas lääkäri-isä. Suurin ihmetyksen aiheeni oli se, että aamiaisella oli montaa eri leikkelettä ja lisäksi vielä juustoakin. Kotona meillä oli leikkelettä vain joskus jouluna ja silloinkin yhtä lajia.

Sitäkin ihmettelin aina kovasti, kun serkku sai aina erikseen kalliit lahjat sekä isältään ja äidiltään. Oma ainoa vanhemmilta saatu synttärilahja saattoi olla esim. sormikkaat.

Leikkeleitä ja leivänpäällisiä ei ollu koskaan.

.

Neljän sisaruksen katras, ätit yh, isä alkoholisti, ja olivat siis eronneet.



Kuopuksena sain aina vanhat vaatteet ja tavarat. Liikuntatunneilla, esim. hiihdossa, käytin isän vanhoja suksia, aikuisten siis, vaikka olin itse ala-asteella. Luistimiin ei ollut varaa edes. Joskus sain serkulta lainaksi.



Mikro meille tuli muistaakseni vasta sittenkun menin yläasteelle.

Ruoka oli useimmiten perunaa ja ruskee kastiketta. Salaattia meillä ei ollut IKINÄ.



Kaupassa käytiin kävellen, ja kauppakasseja yhdessä kannettiin kotiin.

Äidin tulot olivat jotain 4000-5000mk kuukaudessa muistaakseni.

Me juhlittiin isän ajokortin saamista porsaankyljyksillä. Lapsena söinkin niitä tuon yhden ainoan kerran. Leikkeleitä oli joskus, tosi harvoin, usein oli ruokana keittoa tai jotain laatikkoa, varsinkin silakkalaatikkoa, tai perunaa ja läskisoosia, tai makaronivelliä, mistä kyllä tykkäsin. Kurkut ja tomaatit oli suurta herkkua. Vaatteet oli enimmäkseen serkuilta saatuja, mutta sain joskus uusiakin. Itselleen äiti ei sitten mitään koskaan ostanutkaan. Ensimmäisiin monoihin sain koulusta jonkun lapun, jolla ne saatiin hankkia.



Mutta, vaikka meillä olikin oikeasti köyhää, niin en minä koskaan kokenut eläväni puutteessa. Meillä oli kuitenkin ruokaa, vaatteita ja koti. Näin jälkikäteen ajatellen tosiaan oli köyhää, mutta en sitä lapsena osannut ajatella, eikä mulla ole huonoja muistoja lapsuudesta sen takia, kun ei ollut merkkivaatteita tai leikkeleitä leivän päälle. Eikä mua kiusattu koskaan. Koulussa oli vieläkin köyhempiä, enkä kuullut, että heitäkään olisi koskaan kiusattu. Olen syntynyt 60-luvulla.