Miksi 2,5v hoitolapseni tuntuu suorastaan vihaavan puhelimia?

Laita se jäähylle. Ei lapselle pidä sallia tuollaista kielenkäyttöä.

Luultavasti äitinsä on koko ajan naama puhelimessa kiinni ja lapsi kokee älypuhelimet uhkana joiden kanssa joutuu kilpailemaan huomiosta?

Puhelin yhtä kuin ei saa huomiota. Ymmärrettävää.

Nykylapset opetetaan röyhkeiksi.

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti äitinsä on koko ajan naama puhelimessa kiinni ja lapsi kokee älypuhelimet uhkana joiden kanssa joutuu kilpailemaan huomiosta?

Tuota veikkaan minäkin. On todella surullista nähdä esim. kaupungilla, kun äiti selaa kännykkää ja lapsi kävelee vieressä eikä saa mitään kontaktia äitiinsä.

Toki on mahdollista, että kotona ei käytetä puhelimia, ja vanhemmat on esim. vanhemmille sisaruksille todella tiukkoja puhelimen käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Puhelin yhtä kuin ei saa huomiota. Ymmärrettävää.

Olen samaa mieltä. Kyse on huomiosta.

Mun oma kokemus on että ihminen on voitu tuohon ikään mennessä jo täysin & lopullisesti rikkoa huomion puutteella. Äiti on pistänyt huomion jonnekin toisaalle (esim puhelimeen) eikä vauvaan. Todella surullinen elämä edessä tuolla lapsella, ei ainuttakaan onnen hetkeä, ei ainuttakaan ilon tunnetta. Aivan sama kuinka paljon huomiota (ja terapiaa) hän jatkossa saa niin aina on sama kiduttava yksinäinen tyhjyydentunne sisällä.

Nyt siis puhuin itsestäni.

Vauva on voinut hajota tuolla tavalla jo paljon ennen 2,5v ikää.

Tosi outoa jos tuo on ainoa lapsi joka noin tekee. Onko tuo muka ainoa rikkinäinen lapsi? Onko kaikki muut lapset saanut huomiota äidiltään?

Tai no, käytin tuossa huomioon liittyen sanaa "äiti", mutta siis voisihan se huomio tulla keneltä hyvänsä muultakin, ihan keneltä vain. Mutta siis, tuo lapsi on ollut ypöyksin melkein aina, joten nyt hänellä sitten on sairaalloinen läheisyydenkaipuu, aina, koko loppuikänsä. Et voi häntä auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhelin yhtä kuin ei saa huomiota. Ymmärrettävää.

Olen samaa mieltä. Kyse on huomiosta.

Mun oma kokemus on että ihminen on voitu tuohon ikään mennessä jo täysin & lopullisesti rikkoa huomion puutteella. Äiti on pistänyt huomion jonnekin toisaalle (esim puhelimeen) eikä vauvaan. Todella surullinen elämä edessä tuolla lapsella, ei ainuttakaan onnen hetkeä, ei ainuttakaan ilon tunnetta. Aivan sama kuinka paljon huomiota (ja terapiaa) hän jatkossa saa niin aina on sama kiduttava yksinäinen tyhjyydentunne sisällä.

Nyt siis puhuin itsestäni.

Vauva on voinut hajota tuolla tavalla jo paljon ennen 2,5v ikää.

Tosi outoa jos tuo on ainoa lapsi joka noin tekee. Onko tuo muka ainoa rikkinäinen lapsi? Onko kaikki muut lapset saanut huomiota äidiltään?

Tai no, käytin tuossa huomioon liittyen sanaa "äiti", mutta siis voisihan se huomio tulla keneltä hyvänsä muultakin, ihan keneltä vain. Mutta siis, tuo lapsi on ollut ypöyksin melkein aina, joten nyt hänellä sitten on sairaalloinen läheisyydenkaipuu, aina, koko loppuikänsä. Et voi häntä auttaa.

PS. Itse muistan että olin tuollainen jo ennen kuin osasin kävellä. Eli kenties olin 1v (tai nuorempi).

Muistan että ryömin lattioilla, muistan että olin yksin, muistan että tunsin yksinäisyyttä, muistan että äitini (ja kaikki muut ihmiset) olivat jossain muualla tekemässä jotain muuta.

Sen kännykkäriippuvaisen perheen sijaan voi olla myös kännykkänatsi perhe. Yhdessä tuntemassani perheessä varsinkin isä on äärimmäisen kännykkävastainen ja tämän perheen lapsilla oli myös pienempänä tapana huomautella aikuisille, että ei saa käyttää ja laita se pois. Mullekin ne tuli monesti sanomaan, kun oltiin pihan leikkipaikalla ja mä vastailin työsähköposteihin.