Milloin lapsettomuudesta pääsee yli?

Olisiko se kuitenkin vielä mahdollista?

Meillä meni 14 vuotta, kaksi keskenmenoa.

 Mutta sitten kun oltiin luovuttu toivosta niin ihana poika yllätti!

Ottamalla koiranpennun.

Ei välttämättä koskaan, itsekin tunnen itseni puoliksi lapsettomaksi, koska ei ole kuin vaan yksi lapsi. Ja vaimoni sairauden takia ei toista tule, tai ainakaan hänen kanssaan, vaihtamalla tuo asia korjaantuisi, mutta....

En tiedä. Kuten sanoit, niin se kipu tylsistyy ajan myötä.

Loppuuko se joskus? Tietääkö kukaan?

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Itse siis uskon, että ei siitä pääse koskaan kokonaan ohi, mutta tuska muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

En nyt lähde tässä sitä avaamaan kovin yksityiskohtaisesti, mutta meidän arvoihin ei hoidot sopinut. Itse olisin halunnut adoptoida tai olla sijaisvanhempi, mutta en saanut miestäni innostumaan siitä. 

Yritämme nauttia kummilapsistamme, siskoni lapsista ja juuri syntyneestä siskoni lapsenlapsesta olemalla heille turvallinen aikuinen jonka puoleen voivat aina kääntyä. Ja aloitin juuri vapaaehtoistyön syrjääntyneiden/syrjääntymisvaarassa olevien nuorien tukihenkilönä. Se tuntuu tosi mielekkäältä ja antoisalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

En nyt lähde tässä sitä avaamaan kovin yksityiskohtaisesti, mutta meidän arvoihin ei hoidot sopinut. Itse olisin halunnut adoptoida tai olla sijaisvanhempi, mutta en saanut miestäni innostumaan siitä. 

Yritämme nauttia kummilapsistamme, siskoni lapsista ja juuri syntyneestä siskoni lapsenlapsesta olemalla heille turvallinen aikuinen jonka puoleen voivat aina kääntyä. Ja aloitin juuri vapaaehtoistyön syrjääntyneiden/syrjääntymisvaarassa olevien nuorien tukihenkilönä. Se tuntuu tosi mielekkäältä ja antoisalta.

Sinun vai miehen arvoihin? Kannattaa nyt oikeasti punnita, onko tuo suhde jossa haluat olla loppuelämäsi. Nyt on viimeinen mahdollisuus toimia. Sinusta tulee todella katkera, jos miehen takia et edes yritä saada lasta. Hoitoihin voi mennä yksinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

En nyt lähde tässä sitä avaamaan kovin yksityiskohtaisesti, mutta meidän arvoihin ei hoidot sopinut. Itse olisin halunnut adoptoida tai olla sijaisvanhempi, mutta en saanut miestäni innostumaan siitä. 

Yritämme nauttia kummilapsistamme, siskoni lapsista ja juuri syntyneestä siskoni lapsenlapsesta olemalla heille turvallinen aikuinen jonka puoleen voivat aina kääntyä. Ja aloitin juuri vapaaehtoistyön syrjääntyneiden/syrjääntymisvaarassa olevien nuorien tukihenkilönä. Se tuntuu tosi mielekkäältä ja antoisalta.

Sinun vai miehen arvoihin? Kannattaa nyt oikeasti punnita, onko tuo suhde jossa haluat olla loppuelämäsi. Nyt on viimeinen mahdollisuus toimia. Sinusta tulee todella katkera, jos miehen takia et edes yritä saada lasta. Hoitoihin voi mennä yksinkin.

voitko lopettaa jankkaamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

En nyt lähde tässä sitä avaamaan kovin yksityiskohtaisesti, mutta meidän arvoihin ei hoidot sopinut. Itse olisin halunnut adoptoida tai olla sijaisvanhempi, mutta en saanut miestäni innostumaan siitä. 

Yritämme nauttia kummilapsistamme, siskoni lapsista ja juuri syntyneestä siskoni lapsenlapsesta olemalla heille turvallinen aikuinen jonka puoleen voivat aina kääntyä. Ja aloitin juuri vapaaehtoistyön syrjääntyneiden/syrjääntymisvaarassa olevien nuorien tukihenkilönä. Se tuntuu tosi mielekkäältä ja antoisalta.

Tukihenkilönä oleminen on todella kunnioitettavaa. Yksikin välittävä aikuinen voi pelastaa normaaliin elämään. Siis tavallaan annat jollekulle elämän.

Se on valinta. Joko jää vellomaan asiaan johon ei voi vaikuttaa tai sitten alkaa rakentaa elämää sellaisena kuin se on annetuilla korteilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

En nyt lähde tässä sitä avaamaan kovin yksityiskohtaisesti, mutta meidän arvoihin ei hoidot sopinut. Itse olisin halunnut adoptoida tai olla sijaisvanhempi, mutta en saanut miestäni innostumaan siitä. 

Yritämme nauttia kummilapsistamme, siskoni lapsista ja juuri syntyneestä siskoni lapsenlapsesta olemalla heille turvallinen aikuinen jonka puoleen voivat aina kääntyä. Ja aloitin juuri vapaaehtoistyön syrjääntyneiden/syrjääntymisvaarassa olevien nuorien tukihenkilönä. Se tuntuu tosi mielekkäältä ja antoisalta.

Tukihenkilönä oleminen on todella kunnioitettavaa. Yksikin välittävä aikuinen voi pelastaa normaaliin elämään. Siis tavallaan annat jollekulle elämän.

Kiitos, näin minä sen itsekin koen! Tuntui niin valtavan hyvältä kun yksi nuori viimeksi sanoi minulle, että tuntuu niin hyvältä tulla tänne, kun tietää saavansa edes kerran viikossa halauksen. Sanoin, että tules tänne ja halasin uudestaan 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä takana 19 vuotta avioliittoa, yksi keskenmeno kohta 13 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tärpännyt kertaakaan (kovasta yrittämisestä huolimatta). Perustutkimukset tehty ja kummassakaan ei mitään vikaa. Varsinaisiin hoitoihin tms emme ole halunneet ryhtyä ja nyt ikää jo niin paljon, että ollaan luovutettu (45v)

Kipu on läsnä jatkuvasti: normaalissa arjessa pienenä kolotuksena ja juhlapäivinä ym kipeämpänä, pahimmillaan lähes sietämättömänä. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, mutta toki tuska on nykyään erilaista kuin alussa. 

Oma sisareni tuli juuri ensimmäisen kerran isoäidiksi (50 vuotiaana) ja se kirpaisi ja KOVAA! Sen lisäksi, että musta ei koskaan tule äitiä, niin musta ei koskaan tule isoäitiä... Olen onnellinen siskoni puolesta, mutta se taas kerran muistutti siitä kaikesta mistä jään itse paitsi

Miksi ihmeessä ette ole lähteneet hoitoihin? Vielä ehditte ja ehdottomasti suisittelen kokeilemaan ainakin muutaman kerran ivf-hoitoa! Julkiselle puolelle ette taida enää päästä, mutta yksityisellä kyllä onnistuu.

En nyt lähde tässä sitä avaamaan kovin yksityiskohtaisesti, mutta meidän arvoihin ei hoidot sopinut. Itse olisin halunnut adoptoida tai olla sijaisvanhempi, mutta en saanut miestäni innostumaan siitä. 

Yritämme nauttia kummilapsistamme, siskoni lapsista ja juuri syntyneestä siskoni lapsenlapsesta olemalla heille turvallinen aikuinen jonka puoleen voivat aina kääntyä. Ja aloitin juuri vapaaehtoistyön syrjääntyneiden/syrjääntymisvaarassa olevien nuorien tukihenkilönä. Se tuntuu tosi mielekkäältä ja antoisalta.

Sinun vai miehen arvoihin? Kannattaa nyt oikeasti punnita, onko tuo suhde jossa haluat olla loppuelämäsi. Nyt on viimeinen mahdollisuus toimia. Sinusta tulee todella katkera, jos miehen takia et edes yritä saada lasta. Hoitoihin voi mennä yksinkin.

Kyllä hoitoihin osallistumattomuus oli ihan yhteinen ja molempien arvoihin perustuva päätös.

Mutta adoptio ja sijaisvanhemmuus oli sitten tavallaan miehen yksipuolisia päätöksiä. Mutta niin isoja asioita, että eihän niihin voi toista pakottaa.

Olen löytänyt oman tapani antaa rakkautta eteenpäin sitä tarvitseville ja se tuntuu nyt tosi hyvältä.

Kymmenen vuotta meni, ennen kuin vauvan kaipuu jäi pois. MInulla ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut sydäntäraastavaa nähdä toisten vauvoja tai lapsia tai kuulla vauvauutisia.