Epävarma nelikymppinen

Sama täällä. Tuo kuvaus osuu niin hyvin itseeni.

Mutta mun on pakko näin 39-vuotiaana myöntää, etten enää niin usein ehkä jaksa välittää siitä, mitä muut musta ajattelee. Oikeasti. Kun siis nuorempana neuroottisesti mietin, mitäköhän musta ajatellaan käytännössä koko ajan ja yritin kelvata, nyt uskallan useimmiten olla oma itseni enkä edes ajattele mitä muut ajattelevat. En aina, mutta useimmin kuin ennen.

Sama juttu kahvikuppineuroosin kanssa. Nuorempana ahdisti istua kahvipöydässä ja jännitti, nyt jännittää enää tosi harvoin. Jännittää joskus ja siihen otan propralia, mutta ei niin usein.

Aivot ei käy enää ylikierroksilla.

Jaa, minä ajattelen kyllä aamusta iltaan että mitä muut minusta ajattelee, en voi esim käyttää jotain väriä jos koen että se voi muiden mielestä näyttää pölhöltä. Haluan olla mahdollisimman huomaamaton, toisaalta vituttaa kun kukaan ei kiinnitä mitään (positiivista) huomiota. Kaupungilla kävely jännittää edelleen. Ulkonäön suhteen on miljoona kertaa epävarmempi kun ei se nyt paremmaksikaan ole muuttunut.. ja kun ei sisäistä seesteyttä ole sen enempää kuin ennenkään niinnei voi huolettomasti todeta että "en haluaisi olla enää nuori ja epävarma".

Rempseys ja nauravaisuus ainakin ovat enemmän temperamenttipiirteitä kuin nelikymppisyyteen liittyviä ominaisuuksia :)

Minusta tuntuu, että nelikymppisissäkin on epävarmuutta, mutta se vain usein on muuttanut ilmenemismuotoaan eikä näy enää ulospäin niin selvästi (esim. punastumisena ja "panikointina")...

En ole rempseä enkä nauravainen sen enempää kuin 2-kymppisenäkään. Itsevarmempi kyllä olen. 

Ulkonäkö ei nelikymppisenä enää kiinnosta samalla tavalla kuin parikymppisenä. Toki haluan olla hyvinvoiva, siisti ja energinen, mutta esim. parikymppisenä en voinut käydä edes lähikaupassa ilman meikkiä, koska olin epävarma ulkonäöstäni. Nykyään ei niin paljon kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Oman pään sisällä on ihan liikaa mietittävää ja kiinnostavia ajatuksia, enkä jaksa miettiä muiden mahdollisia mielipiteitä.

Työelämässä nelikymppisenä on yleensä saavuttanut jo haluamansa, joten ei tarvitse enää todistella mitään sillä alueella. Lapset on jo tehty, perhe perustettu. Ei tarvitse enää "etsiä miestä" :) 

Asioita jotka nelikymppisenä kiinnostavat: lasten asiat, hyvinvointi ja oma henkinen kehitys, harrastukset joista nauttii (ei tarvitse suorittaa mitään), elämästä nauttiminen ylipäänsä. 

Asioita mitkä ei kiinnosta: mitä miehet ajattelevat minusta, mistä löytäisin hyvän miehen, olenko miesten mielestä seksikäs tms. Parikymppisenä olin ylipäänsä riippuvaisempi siitä, mitä muut ajattelivat minusta.  

Ehkä se itsetunto nelikymppisenä tulee juuri siitä, että nykyään elän aika lailla itseäni (ja lapsiani) varten. Tuntuu, että olen omassa kuplassani ja tyytyväinen täällä. 

Olen 42-vuotias ja itsetuntoni ei ole kovinkaan kummoinen. Tai siis: tiedän paljon paremmin kuin parikymppisenä, missä olen hyvä ja missä en niinkään. Mutta minusta ei TUNNU itsevarmalta. Parikymppisenä oli just päinvastoin! Tosi outoa.