Olin 5 vuotta perhepäivähoitajana, kun omat lapseni olivat alakouluikäisiä. Kaipaan niitä aikoja koko ajan. Vaihdanko oman alan toimistotyöni takaisin vai haaveilenko typeryyksistä?

Olen oman alan siistissä, arvostetussa toimistotyössä. Saan hyvin palkkaa ja kaikki on hyvin. Jotenkin kuitenkin olen alkanut kaivata sitä aikaa kotona, kun talo oli täynnä pieniä lapsia, ei ollut mihinkään kiire ja elämä oli satujen lukemista, askartelua ja ulkoilua. Nauroin tuolloin kymmeniä kertoja päivässä, sain pitää pieniä taaperoita sylissä, sain lohduttaa, koin olevani tarpeellinen, minulle itkettiin, minua halattiin ja näin päivittäin pienten lasten riemua maailman yksinkertaisimmista asioista. Kuten vihreästä kävystä tai tien yli loikkivasta citykanista.

Nykyisessä työssäni kukaan ei halaa (ellei pikkujouluissa..), en naura kuin ehkä kerran viikossa ja sekin ehkä pieni hymähdys telkkaria katsoessa. Olen väsyneempi, kun joudun tuijottamaan ruutua aamusta iltaan. Työni on papereiden pyörittämistä ja kokouksia. Mielenkiintoista joo, mutta en saa tästä samanlaista iloa.

Jos palaisin perhepäivähoitajaksi, tuloni putoaisivat, elämä olisi taas täynnä kurahousuja ja nenän niistämistä - onko aika kullannut muistot, vai pitäisikö palata takaisin kotiin? Viime viikolla katselin oman toimistohuoneeni ikkunasta läheiseen leikkipuistoon, jossa lapset kiljuivat riemusta liukumäkeä laskiessa ja olisin niin paljon mieluummin ollut siellä heitä vastaanottamassa kuin päivittämässä työpaikan sähköistä kokouskalenteria.

Iskekää päähäni järkeä. Miksen vaihtaisi takaisin perhepäivähoitajaksi? Palkan tiedostan ja sen, ettei se ole yleisesti arvostettu ammatti.