Mun mielestä vanhemmuudessa on rankinta se, että se jatkuu ja jatkuuuuu

Minusta se on ihanaa. lapset ovat 20 ja 21, ja olen yhä heidän äitinsä. Tulen aina ja ikuisesti, kuolemaani saakka olemaan. Minulla on suurenmoiset lapset, joista olen ylpeä ja kiitollinen joka ikinen päivä.

Kaipa jotain kertoo ihmisestä se, ettei omaa jälkeläistään jaksaisi katsella. Huonot geenit siinä turhaan leviävät.

Rankempaa se on jos vanhemmuus loppuu. Niin ainakin sanoo ne jotka ovat menettäneet lapsen.

💪👍

Kehoitatko vielläkin kirjoittamaan paskaa?

....Ja sitten kun siihen tottuu, se lähtee pois....

Aikoinaan kotisairaanhoidossa 101-vuotias asiakkaani sanoi, että nyt helpotti, kun nuorinkin lapsista sai laitospaikan. Ei tarvitse olla enää lapsistaan huolissaan. 

Ei todellakaan jatku. Kuten ei ihmisen elämäkään.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään yksittäinen ikä, vauvavaihe tai uhmaikä tai murkkuikä vaan se jatkumo. Ekaan 10 vuoteen vanhemmuus rajoittaa todella tehokkaasti kaikkea omaa ja lapsi pitää pistää aina etusijalle kaikessa. 10 vuottakin on pitkä aika eikä vanhemmuus vielä siihenkään lopu vaan uudenlaiset haasteet on edessä.

Mutta kaikesta huolimatta äitiys on parasta mitä elämässäni on, mutta myös samalla sieltä rankimmasta päästä.

Omat lapset on sen ikäisiä, etteivät enää valvota öisin eikä tarvitse olla silmiä selässä koko ajan. Sikäli helpottaa. Mutta sitten alkaa tulla näitä isomman lapsen juttuja: koulunkäynti läksyineen, ongelmat kaverisuhteissa, harrastuskuviot, jotka vaatii myös vanhemman osallistumista. Näistä "rankimmalta" tuntuu tuo ystävyyssuhteiden puoli, kun et varsinaisesti voi vaikuttaa suoraan, lähinnä tukea ja neuvoa parhaan taidon mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Aikoinaan kotisairaanhoidossa 101-vuotias asiakkaani sanoi, että nyt helpotti, kun nuorinkin lapsista sai laitospaikan. Ei tarvitse olla enää lapsistaan huolissaan. 

Ihana!

Huomenta😍😍😍😍

Vastuu jatkuu ja jatkuu niinkauan kun

Sinulla vanhempana henki pihisee 👍

Onhan se rankkaakin, mutta kyllä mulle on aina riittänyt se, että välillä saa huokaista, eli pääsen yksin vaikka lenkille tai ystävän kanssa ostoksille ja syömään tai miehen kanssa hotelliin viikonlopuksi. Se on tietysti raskasta, jos ei juuri koskaan pääse vapaalle, ilman lapsia. Onhan se totta, että lapset sitovat, ovat työläitä, vievät vapaa-ajan, mutta toisaalta heiltä saa niin paljon, ettei sitä oikein voi edes kuvailla. Elämä ilman lapsia on kuin hernekeitto ilman herneitä. 

Juuri tuosta syystä (muun muassa) en ole ikinä halunnut olla vanhempi. Koska sitä on hautaan asti. Kaikki muut hoivasuhteet loppuvat joskus.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään yksittäinen ikä, vauvavaihe tai uhmaikä tai murkkuikä vaan se jatkumo. Ekaan 10 vuoteen vanhemmuus rajoittaa todella tehokkaasti kaikkea omaa ja lapsi pitää pistää aina etusijalle kaikessa. 10 vuottakin on pitkä aika eikä vanhemmuus vielä siihenkään lopu vaan uudenlaiset haasteet on edessä.

Mutta kaikesta huolimatta äitiys on parasta mitä elämässäni on, mutta myös samalla sieltä rankimmasta päästä.

Tämmöisessä ajattelussa ei ole oikeasti mitään järkeä. Ei mun lapset mua rajoita, vaan ovat osa elämääni. Elämä lasten kanssa on just sellaista, millaiseksi sen itse tekee. 23 vuotta nyt äitiyttä takana ja kaikista parasta ”kaikkea omaa” on nimenomaan ne lapset.