Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhde muuttunut kaveriliitoksi - ero vai ei?
26.08.2018 |
Olemme olleet yhdessä 18 vuotta, parikymppisistä asti. Matkalle on mahtunut paljon hyvää ja ihanaa, mm. 2 lasta ja yhteisiä intohimoja harrastusten muodossa. Vaikeuksiakin on ollut, suurimpana miehen alkoholin väärinkäyttö ja sen seurauksena pettämistä. Mies jäi housut nilkoissa kiinni naapurista, minä olen taas puolestani mennyt sopivan rajan yli muutaman kerran miehen tietämättä.
Uskottomuus (n. 10 vuotta sitten) meinasi kaataa liittomme, mutta päätimme kuitenkin vielä yrittää, osittain lasten vuoksi. Kävimme terapiassa ja teimme tietoisen päätöksen jatkaa yhdessä. Samassa rytäkässä mies myös jätti alkoholin kokonaan. Itse koin koko pettämistilanteen jotenkin niin irrallisena todellisuudesta, että anteeksianto tuli hyvin nopeasti ja luontevasti.
Vuosia menikin ihan hyvin. Ei säkenöivän upeasti, mutta ihan ok. Nyt jokin on kuitenkin muuttumassa, enkä tiedä saanko kehitystä pysäytettyä. Rakastan kyllä miestäni kumppanina ja kanssavanhempana, mutta en halua häntä enää miehenä. Seksi on käytännössä loppunut, sitä on vain muutaman kerran vuodessa. Näin on itseasiassa jatkunut jo jonkin aikaa, ehkä pari vuotta.
Aluksi tuntui, että voimme jatkaa arjen kumppaneina ja enemmänkin kavereina ihan hyvillä mielin. Arkemme on hyvää ja arvostamme toisiamme vanhempina. Nyt väliimme on hiipinyt jokin merkillinen kauna tai ärsytys. Emme oikein onnistu enää pitämään hauskaa yhdessä perheenä, koska olemme jotenkin niin "epäsynkassa" keskenämme. Kahdestaan vaikkapa treffeille lähtö tuntuu lähinnä kiusalliselta, vaikka kesään mahtuu muutama sellainenkin ilta. Emme varsinaisesti tappele, korkeintaan piikittelemme tai puhumme kärsimättömästi tai epäystävällisesti. Enimmäkseen oma tunteeni on välinpitämättömyys miestä kohtaan.
Yksi perhe-elämämme kantavista voimista on alusta asti ollut se, että emme halua erota. Olemme molemmat rikkinäisistä kodeista, joten tiedämme kuinka tärkeää isän ja äidin läsnäolo lapsille on. Olin täysin valmistautunut siihen, että jatkamme tätä ihan ok kaveriliittoa siihen asti, kun lapset muuttavat pois (ehkä n. 10 vuoden päästä).
Nyt kuitenkin ahdistaa, ja kovasti. Millä saamme tasapainon takaisin? Ainakaan minä en kaipaa seksiä enkä edes läheisyyttä, mutta hyväksytyksi tulemisen tunne ja tunne siitä, että koti on turvallinen ja seesteinen paikka ovat elintärkeitä. Kohtalotovereita?
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Meille kaveriliitto riittää. Kotimme on turvallinen ja seesteinen ja viihdymme hyvin yhdessä. Läheisyys on kädessä pitämistä ja pieniä pusuja. Olemme jo sen ikäisiä (+-60) että ajatus jonkin oman elämän mahdollisudesta tämän liiton ulkopuolella tuntuu epärealistiselta, varsinkin kun molemmilla on jo sairauksia. Voimme luottaa siihen, että tuemme toisiamme, kun väistämättä rapistumme. Kuka uusi kumppani sitoutuisi samaan?
Yleensähän se oman elämän ja menemisen tarve tarkoittaa melkein aina oikeasti haavetta uudesta, paremmasta kumppanista. Ikään kuin sellaisia olisi hyllyltä otettavissa.
Ahdistuksesi saattaa hyvin johtua jostakin muusta kuin kaveriliitosta. Esimerkiksi juuri väistämättä etenevästä ikääntymisestä. Olet vielä niin nuori, ettet varmaan ole vielä käytännössä ymmärtänyt, että sinunkin elämäsi on rajallinen. Vaihtoehdot vähenevät vuosi vuodelta.
Kiitos vastauksesta. Liittonne kuulostaa juuri siltä, miten näin meidänkin tulevaisuuden, kunnes tilanne huononi.
Ja tosiaan, voi olla, ettei ahdistukseni liitykään parisuhteeseen. En nimittäin haikaile uudenkaan suhteen perään, mutta jokin tässä nykytilanteessa hiertää.
Käyn kyllä läpi jonkinlaista identiteetin pohdintaa. Olen vast'ikään ymmärtänyt olevani läheisriippuvainen, ja se määrittää kaikkia suhteitani jollain tavalla. Siksi varmaan olen pitänyt kiinni tästäkin suhteesta, sillä yksin jääminen pelottaa.
Oman elämän rajallisuus on sekin käynyt yhä useammin mielessä. Olen vielä alle 40, mutta keho kyllä kertoo ajan kulumisesta päivittäin. Käynnissä on elämänmuutos, jonka tähtäin on terveempi elämä. Jätin alkoholin kokonaan ja syön terveellisesti, mies ei noudata kumpaakaan. Nykyään hän on kohtuukäyttäjä, mutta itse en selvänä meinaa kestää edes alkoholin hajua hänen hengityksessään. Jännä juttu toisaalta, sillä luulin tämän asian olleen jo käsiteltyjen ongelmien pinossa, eikä kohtuukäyttö ole häirinnyt minua ennen tätä kesää. Yksin se ei kuitenkaan riitä syyksi tähän tilanteeseen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluat sarjamonogamistiksi, joka vaihtaa kumppania aina, kun väistämättä parisuhde muuttuu intohimottomaksi, niin ilman muuta kannattaa erota.
Vierailija kirjoitti:
Jos haluat sarjamonogamistiksi, joka vaihtaa kumppania aina, kun väistämättä parisuhde muuttuu intohimottomaksi, niin ilman muuta kannattaa erota.
No jaa, jos luit aloitukseni, voit päätellä ettei kevein perustein eroaminen ole minun juttuni. En silti usko, että intohimottoman parisuhteen kuuluu ahdistaa.
Ap
Kirjoitat, että olet huomannut olevasi läheisriippuvainen ja että pohdit muutenkin nyt enemmän minuuttasi mm. terveysasioiden kautta. Oletko varma, ettet olet langannut siihen täydellisen onnellisuuden metsästämiseen, mikä tuntuu nyt olevan muodikasta? Jos yrittää maksimoida omaa hyvinvointiaan, saattaa suhtautua entistä ankaremmin niihin asioihin, jotka ovat vähän sinne päin, ns. "7+". Voisitko pohtia, lisäisikö "tämä on ihan riittävän hyvä" -asenne joustavuutta suhteessa mieheesi ja liittoosi?
Ihan kuin olisin itse tämän kirjoittanut. Ihan sama tilanne. Mulla on jopa niin että jos eroamme niin en ikinä halua enää miestä vaan ehdottomasti elää yksin. En kaipaa mitään läheisyyttä tai seksiä ja just joku treffi-ilta olisi todella kiusallinen. Perheenä ollaan matkusteltu vielä ja se on ollut suht ok. Mutta täällä siis kohtalotoveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
taas tää romanikerholainen, tunnistaa ylipitkistä aloituksista, keksittyjä juttuja kaikki..
romaani.. kirjoitti romanin tai romani kirjoitti romaanin.
tero mene töihin jo
ei sun elämä vauvapalstalla satuilemalla parane..
Alue: Aihe vapaa
Meille kaveriliitto riittää. Kotimme on turvallinen ja seesteinen ja viihdymme hyvin yhdessä. Läheisyys on kädessä pitämistä ja pieniä pusuja. Olemme jo sen ikäisiä (+-60) että ajatus jonkin oman elämän mahdollisudesta tämän liiton ulkopuolella tuntuu epärealistiselta, varsinkin kun molemmilla on jo sairauksia. Voimme luottaa siihen, että tuemme toisiamme, kun väistämättä rapistumme. Kuka uusi kumppani sitoutuisi samaan?
Yleensähän se oman elämän ja menemisen tarve tarkoittaa melkein aina oikeasti haavetta uudesta, paremmasta kumppanista. Ikään kuin sellaisia olisi hyllyltä otettavissa.
Ahdistuksesi saattaa hyvin johtua jostakin muusta kuin kaveriliitosta. Esimerkiksi juuri väistämättä etenevästä ikääntymisestä. Olet vielä niin nuori, ettet varmaan ole vielä käytännössä ymmärtänyt, että sinunkin elämäsi on rajallinen. Vaihtoehdot vähenevät vuosi vuodelta.