Tuntuu tosi kurjalta, kun kaikki kaverit menestyy ja minä en! :(

Tarvitset uusia kavereita. Tai anna pois lapsesi ja mene töihin.

Öö, Insta-seuraajien määräkö tekee ihmisen onnelliseksi?

Maailmassa on loputtomasti ihmisiä, jotka ovat jollain mittarilla "menestyneempiä" kuin sinä. Mutta älä huoli: niin on myös loputtomasti ihmisiä, joilla menee sinua huonommin!

Ainoa järkevä johtopäätös on keskittyä niihin asioihin, jotka sinulla on hyvin ja opetella olemaan niistä kiitollinen. Päivittäin. Keskity vahvuuksiisi, ja aseta henkilökohtaisia tavoitteita itsesi kehittämiseksi (niiden ei tarvitse olla suuria, vaan tärkeintä on tunne eteenpäin kulkemista). "Menestys" on suhteellista ja mielipidekysymys, ei pelkkää materiaa vaikka tietysti vähän sitäkin. Näin toimien muiden menestymisen murehtiminen alkaa hiljalleen tuntua pähkähullulta ajanhukalta.

Opettele olemaan armollisempi itsellesi. Jos et arvosta itseäsi, et valitettavasti viesti ympäristöllesikään parhaita puoliasi. Suhtaudu elämään uteliaasti - on olemassa valtavasti asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, jotka tekevät elämän mielenkiintoiseksi ja merkitykselliseksi. Ne vain täytyy oppia näkemään.

Jos olet jatkuvasti masentunut etkä vain jaksa, hanki vaikka ammattiapua.

Opiskeluaikana itseäni ärsytti lukea opiskelijalehtiä, jotka olivat aina täynnä kertomuksia nuorista huippumenestyjistä: kolme tutkintoa ennätysajassa, hirveä uraputki n. 25-vuotiaana. Näitä juttuja oli aina lehdet täynnä. Kertomuksia normaaleista opiskelijoista ei ollut juuri ollenkaan.

Opettele elämään hetkessä, siis omassasi, ei kenenkään muun.

Pysyn pois kaikista sossumedioista juuri siksi että kukaan ei potisi pahaa oloa siitä mitä minulla on, tai mitä minulla ei ole. Minä olen yhtä merkityksetön sinulle kuin sinä olet minulle, eikö olekin hienoa kun ei tarvitse kummankaan murehtia?

No kyllä on yhdelle ihmiselle tunnettuja kavereita siunaantunut? Ja vielä tuntevat keskenään kaikki toisensa? En tiennyt, että niin moni kotimaan pikkujulkkis on Porvoosta.

Ajattelepa, että yksi viidestä lasta haluavasta kärsii lapsettomuudesta. Eli todennäköisesti joku noista sinun kadehtimistasi ihmisistä vaihtaisi koska tahansa paikkaa kanssasi, koska olet äiti.

Pointtini se, että onnensa ja epäonnensa on jokaisella, vaikka kuinka elämä näyttäisi päällisin puolin mitä täydellisimmältä.

Itse pääsin kaverikateudesta ymmärrettyäni, että johdonmukaisuuden nimissä minun pitäisi olla koko ajan jollekin maailman ihmiselle kateellinen, koska AINA jollakulla on jokin paremmin kuin minulla.

Se että tuo joku sattuu olemaan kaverini, on puhdasta sattumaa. Jos emme olisi koskaan tavanneet, en olisi hänelle kateellinen. Vaikka ihan samalla tavalla hän olisi menestyneempi kuin minä - minä en vain ajattelisi sitä, koska en tuntisi häntä. Toisin sanoen: minulla ei pitäisi jäädä aikaa mihinkään muuhun kuin kadehtimiseen, jos kadehtia "uskottavasti" haluan. Olen päättänyt että en halua. :)

Sulla ap alkoi mennä  huonosti siinä  vaiheessa kun hommasit jälkikasvua.  Muuten sullakin ois ollu mahikset.

Mulla oli kanssa menestyneitä kavereita, jotka selitti miten mun olisi pitänyt pyrkiä eteenpäin uralla, eikä nyhjöttää siinä samassa työpaikassa missä ei ylenemismahdollisuuksia juuri ollut. Pidin kuitenkin työstäni ja perheellisenä en edes halunnut pistää kaikkea aikaani uraputken luomiseen. Sittemmin on jokainen kaveri käynyt läpi muutamatkin YT-neuvottelut ja hienot urat on iän karttuessa vaihtuneet sellaisiin pätkätyömahdollisuuksiin. Minä viihdyn edelleen siinä samassa ”tylsässä ja näköalattomassa” duunipaikassani. Palkka nyt ei ole koskaan päätä huimannut, mutta kun tulot on olleet tasaiset yli kaksikymmentä vuotta, niin kyllä tässä pärjätään. Nyt on mahdollisuuksia siihen matkailuunkin, toisin kuin silloin nuorempana. En ole kadehdittava menestyjä ja varmasti monen mielestä tylsimys näillä valinnoillani, mutta ei se mitään.

Olet menestyneiden seurassa mikä on hyvä kannustin. Tärkeintä on mitä itse haluat tehdä ja teet sen. Muiden tekemisillä kun ei juurikaan loppupeleissä ole merkitystä.