Kuinka vanhemmat jaksaa aikuista mt lastaan

Jatkan etten häpeä lapseni sairautta vaan siitä seurauksia. Ap

Olen 27-vuotias mies ja tiedostan mielenterveysongelmieni syövän myös vanhempieni jaksamista, vaikka omillani asunkin. Kyllä täällä Espoossa ainakin paikallinen mielenterveysyhdistys järjestää tukiryhmiä myös mielenterveysongelmaisten omaisille. Mielenterveysongelmat valitettavasti sairastuttavat usein niistä kärsivien läheisetkin siinä missä myös päihdeongelmat. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 27-vuotias mies ja tiedostan mielenterveysongelmieni syövän myös vanhempieni jaksamista, vaikka omillani asunkin. Kyllä täällä Espoossa ainakin paikallinen mielenterveysyhdistys järjestää tukiryhmiä myös mielenterveysongelmaisten omaisille. Mielenterveysongelmat valitettavasti sairastuttavat usein niistä kärsivien läheisetkin siinä missä myös päihdeongelmat. 

Kiitos asiallisesta vastauksesta ja on myös meidän paikkakunnalla, mutta en pysty menemään niihin. Liian läheiset ihmiset vetää niitä, mutta ovat kuitenkin sen verran vieraita etten voi avautua kuten jos en tuntisi ollenkaan.

Onko jotain kirjoja joista saisin selkiytettyä ajatuksiani?

Sivusta seuranneena voin todeta, että aikuisen lapsen mt-ongelmat tekevät hallaa kaikille perheenjäsenille. Nyt 22-vuotias siskoni on kaksisuuntainen subutex-narkkari ja äitini hoitaa hänen asioitaan vaikka asuu eri puolella maata. Muutaman viime vuoden aikana on mm. lähtenyt ajamaan keskellä yötä pelastamaan siskoani milloin mistäkin, maksellut pikavippejä pois (tätä minäkin tein kunnes tajusin että pikavipit menevät vain ja ainoastaan kamaan), sietänyt raivopuheluita, uhkailuja itsemurhalla... Pelkää joka kerran kun tuntemattomasta numerosta soitetaan, että hänelle soitetaan siskoni kuolemasta.

Äitini on lukenut suunnilleen jokaisen aihetta käsittelevän kirjan, en usko että pienellä paikkakunnalla on tarjolla mitään vertaistukea. Ei juuri puhu asiasta, muutaman kerran mutissut ettei asia lopu ennen kuin siskoni tavalla tai toisella kuolee.

Älkää pelätkö heidän kuolemaa.

Olemme vain energiaa joka muuttaa muotoaan. Tapaatte taas tämän maanpäällisen elämän jälkeen onnellisemmassa muodossa.

Lukekaa juttuja joissa ihmiset melkein kuolleet tai kuolleet, mutta ovat palanneet takaisin... Ei kannata pelätä kenenkään kuolemaa.

Oletko varma, että mt -potilaalla on elossa olevia biologisia tms. omaisia?

Vierailija kirjoitti:

Sivusta seuranneena voin todeta, että aikuisen lapsen mt-ongelmat tekevät hallaa kaikille perheenjäsenille. Nyt 22-vuotias siskoni on kaksisuuntainen subutex-narkkari ja äitini hoitaa hänen asioitaan vaikka asuu eri puolella maata. Muutaman viime vuoden aikana on mm. lähtenyt ajamaan keskellä yötä pelastamaan siskoani milloin mistäkin, maksellut pikavippejä pois (tätä minäkin tein kunnes tajusin että pikavipit menevät vain ja ainoastaan kamaan), sietänyt raivopuheluita, uhkailuja itsemurhalla... Pelkää joka kerran kun tuntemattomasta numerosta soitetaan, että hänelle soitetaan siskoni kuolemasta.

Äitini on lukenut suunnilleen jokaisen aihetta käsittelevän kirjan, en usko että pienellä paikkakunnalla on tarjolla mitään vertaistukea. Ei juuri puhu asiasta, muutaman kerran mutissut ettei asia lopu ennen kuin siskoni tavalla tai toisella kuolee.

Tätä juuri pelkään omalla kohdalla ja olenkin vetänyt nyt rajan etten enää auta rahallisesti enkä paljon muutenkaan.

Vaikka ihminen on sairas, niin kaikkea ei tarvitse läheisten kestää.

5 vuoden kokemuksella sanon, että auttaminen on tärkeää itsellekin, mutta siihen pitää vetää kohtuuden rajat. Jos joku auttamistapa pahalta, sitä ei pidä tehdä. Tapaan sairastunutta lastani ja yritän pitää kommunikoinnin asiallisena. En mene mukaan hulluihin ajatuksiin. Soitellaan, vien joskus ruokaa ja käymme yhdessä syömässä ja hänet kutsutaan aina mukaan perhejuhliin ja tapaa myös muita läheisiä.

Tilanteet vaihtelevat todella vaikeista aika tavallisiin ongelmiin, aikamoista sompailemista se on ja omia voimavaroja kuluttavaa. Olen saanut itselleni tukea myös lääkäriltä ja keskusteluapua terveyskeskuspsykologilta. En olisi myöskään selvinnyt ilman vertaistukea. Finfami on yksi yhdistys, mistä saa apua, jos omalta paikkakunnalta ei löydy sopivaa.

Sairaalajaksoilla olen saanut puhua hoitotahon kanssa, mutta siihen tarvitaan potilaan lupa ja luottamuksellinen keskustelu on näiden ihmeellisten yksityisyydensuojalakien takia usein haasteellista.