Ihastuttaa tavaran karsiminen ja minimalismi - "luovuin kämpästä ja omaisuudesta ja tulin onnelliseksi"

Mihinkä sitä nykyihmiset enää mitään tavaroita tarvitsevat, kun kaikki aika menee somettaessa. Yksi älypuhelin riittää.

No tuohan on ikivanha uskonnollinen/filosofinen periaate, että omaa mieltä ei pidä sitoa materiaan, vaan mielen pitää olla materiasta vapaa. Materiaalisista asioista voi toki nauttia, mutta materia ei saa koskaan olla tärkein asia.

Minimalismiin pyrkiminen on yhtä lailla statuksen pönkittämistä: tavarasta riippumattoman henkilöbrändin rakentamista.

Minä hallitsen tavaraa eikä toisin päin - riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän omaisuutta minulla on. Omaisuus jolle on käyttöä tai joka tuo esimerkiksi esteettistä nautintoa, on tarpeellista. Pyrin mahdollisimman hyvään hinta-laatusuhteeseen, ja jo muutaman kympin hankintoja suunitellessani teen taustatutkimusta. Näin turhaa tavara ei kerry, eikä ostajan katumus melkeinpä koskaan iske, kun tietää tarkalleen mitä tarvitsee ja mitä ostaessaan saa. Tavaran määrällä ei sinällään ole väliä. Paljon tai vähän, ihan sama, kunhan minulla on se omaisuus mitä haluan ja koen tarvitsevani.

Mä en ymmärrä miten tähän päädyttiin, että ihmisillä on liikaa tavaraa ja tavaran omistaminen on ongelma. Ennen ihmisillä oli ihan normaali määrä omaisuutta, jopa nykyään monien turhina pitämiä asioita kuten valokuva-albumeita, eikä se syönyt kenenkään elämää. Vietettiin enemmän aikaa perheen parissa, tervehdittiin naapureita, pelattiin ja leikittiin ulkona.  Nyt vaan äkkiä sitä tavaraa on tullut liikaa, ja monien mielestä ainoa lääke siihen on luopua kaikesta, sen sijaan että yrittäisi palata kohtuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Minimalismiin pyrkiminen on yhtä lailla statuksen pönkittämistä: tavarasta riippumattoman henkilöbrändin rakentamista.

Minä hallitsen tavaraa eikä toisin päin - riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän omaisuutta minulla on. Omaisuus jolle on käyttöä tai joka tuo esimerkiksi esteettistä nautintoa, on tarpeellista. Pyrin mahdollisimman hyvään hinta-laatusuhteeseen, ja jo muutaman kympin hankintoja suunitellessani teen taustatutkimusta. Näin turhaa tavara ei kerry, eikä ostajan katumus melkeinpä koskaan iske, kun tietää tarkalleen mitä tarvitsee ja mitä ostaessaan saa. Tavaran määrällä ei sinällään ole väliä. Paljon tai vähän, ihan sama, kunhan minulla on se omaisuus mitä haluan ja koen tarvitsevani.

Varakkaan on helppoa olla minimalisti, koska voi koska tahansa ostaa tai vuokrata mitä sitten tarvitseekin, ja sen jälkeen heittää pois.

Aneemisen näköinen asunto tuolla Teemulla. Tulee joku sairaala tai vankila mieleen. Minä masentuisin tuolla. Kyllä kotona pitää olla väriä, se tuo väriä ja iloa elämäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minimalismiin pyrkiminen on yhtä lailla statuksen pönkittämistä: tavarasta riippumattoman henkilöbrändin rakentamista.

Minä hallitsen tavaraa eikä toisin päin - riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän omaisuutta minulla on. Omaisuus jolle on käyttöä tai joka tuo esimerkiksi esteettistä nautintoa, on tarpeellista. Pyrin mahdollisimman hyvään hinta-laatusuhteeseen, ja jo muutaman kympin hankintoja suunitellessani teen taustatutkimusta. Näin turhaa tavara ei kerry, eikä ostajan katumus melkeinpä koskaan iske, kun tietää tarkalleen mitä tarvitsee ja mitä ostaessaan saa. Tavaran määrällä ei sinällään ole väliä. Paljon tai vähän, ihan sama, kunhan minulla on se omaisuus mitä haluan ja koen tarvitsevani.

Varakkaan on helppoa olla minimalisti, koska voi koska tahansa ostaa tai vuokrata mitä sitten tarvitseekin, ja sen jälkeen heittää pois.

Köyhän taas pitää ostaa niin, että kaappiin ei mahdu, koska?

Katsoin yhden dokumentin minimalismista ja siinä oli joku nuori mies, joka oli oikeasti luopunut lähes kaikesta, pakannut jäljelle jääneen omaisuutensa kahteen viikonloppulaukkuun ja kulki paikasta toiseen. Mietin, että se on varmaan ihan kiva elämäntapa kun on nuori ja terve, mutta jaksaako sitä vanhempana. Tai jos sairastuu niin ettei voikaan enää vaihtaa joka päivä majapaikkaa. Jos on just sairastunut, voisi olla kiva palata vaan kotiin, sen sijaan että pitää ensin vielä hankkia se koti. Ennen ihmisille asuminen ei ollut mikään tukahduttava asia, mutta nyt on keksitty että kodittomuus on todellista ja parasta vapautta. En ihan ymmärrä. 4

Tässä tavaran haalimisessa on sukupolvilla erilaisia ongelmia. 

On vanha sukupolvi jotka elivät nuoruutensa köyhyydessä ja niukkuudessa, heille tavara on tuonut turvallisuutta, ja he ovat aina oppineet varautumaan siihen että köyhyys iskee ja sitten sitä tavaraa tarvii, ja säästää pitää toki muutenkin pahan päivän varalle.

Sitten on nuori sukupolvi joilla tavaraa on aina pursunnut sisään ovista ja ikkunoista, sitä tulee kaupan päällisinäkin vaikka et edes haluaisi, kaikkea tulee vaan ostettua, eikä pois viitsi heittää kun on kuitenkin ehjä ja rahanarvoinen tavara, ehkä sitä sitten joskus vielä tarvii eikä raha mennyt hukkaan.

Sitten jos on vielä henkinen ongelma että tavaraan kiintyy liikaa... Minulla esimerkiksi on aina ollut se että mulle mun tavarat on tärkeitä. Olen itseni analysoinut että se johtuu varhaislapsuuden turvattomuuden tunteesta koska vanhempani erosivat kun olin pieni, ja elämä ennen sitä oli epävarmaa ja pelottavaa. Pikkulapsena, siis alle kouluikäisenä, haalin kaikki leluni, eli koko omaisuuteni yhteen paikkaan ja siellä niiden kanssa kökötin, tunsin olevani turvassa kun kaikki tavarani oli siinä eikä heitteillä ties missä. Aina minua on häirinnyt jos joku rikkoo tai hävittää jotain minulle kuuluvaa, se tuntuu aina samalta kuin se henkilö hävittäisi osan minua. Minä olen sitä mieltä että toisten tavaroihin ei vaan kajota, oli se tavara miten arvoton hyvänsä, vain omistaja saa päättää sen kohtalosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minimalismiin pyrkiminen on yhtä lailla statuksen pönkittämistä: tavarasta riippumattoman henkilöbrändin rakentamista.

Minä hallitsen tavaraa eikä toisin päin - riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän omaisuutta minulla on. Omaisuus jolle on käyttöä tai joka tuo esimerkiksi esteettistä nautintoa, on tarpeellista. Pyrin mahdollisimman hyvään hinta-laatusuhteeseen, ja jo muutaman kympin hankintoja suunitellessani teen taustatutkimusta. Näin turhaa tavara ei kerry, eikä ostajan katumus melkeinpä koskaan iske, kun tietää tarkalleen mitä tarvitsee ja mitä ostaessaan saa. Tavaran määrällä ei sinällään ole väliä. Paljon tai vähän, ihan sama, kunhan minulla on se omaisuus mitä haluan ja koen tarvitsevani.

Varakkaan on helppoa olla minimalisti, koska voi koska tahansa ostaa tai vuokrata mitä sitten tarvitseekin, ja sen jälkeen heittää pois.

Köyhän taas pitää ostaa niin, että kaappiin ei mahdu, koska?

Ei kaikki köyhät osta.

Kiinnitin huomiota velkaongelmiin ja useita tuhansia maksavaan Eero Aarnio -tuoliin. 

Toisaalta minä nautin tavarasta. Nautin vuoteesta, jossa on täydellinen patja ja kauniit lakanat, juuri minulle sopiva peite ja tyynyt. Nautin pehmeästä matosta vuoteen vieressä, kunnon lukulampusta, aamiaistarjottimesta, verhoasetelmasta, tapettien sävyyn sointuvasta päiväpeitteestä... Tämän maailman Teemut eivät jostain syystä vaikuta yhtään sen onnellisemmilta kuin me tavarasta nauttijat, sillä Teemu etsii vapautta luopumalla asioista, jotka eivät edes ole se varsinainen vankila.

Jos kadottaa itsensä tavaroihin, ei vika ole niissä tavaroissa.

Minimalismi sopii ihmisille jotka ei viihdy kotona ja käyvät siellä vain nukkumassa. Itse viihdyn parhaiten kotosalla. Se on mulle ainoa paikka jossa pystyn oikeasti rentoutumaan ja lepäämään. Kodin pitää myös siksi olla mulle viihtyisä ja esteettisesti miellyttävä paikka. Mua ahdistais jos kodissa ei ois verhoja eikä muita tekstiilejä ja huonekaluja ois vain muutama ja kaikki ois valkoista.

Kukin tyylillään. En tosin itse oikein tiedä, onko kolkosti sisustettu vuokrayksiö koti vai vaan katto pään päällä. Mutta kukin tietysti tykkää erilaisista asioista. Minusta ihmisen pitää voida juurtua johonkin, joku paikka tarvitaan, joka on se koti. Näin minulla ja tämän hsluan lapsilleni tarjota.

Ehkä sitten, kun lapset ovat aikuisia, voisin pitää mökkiä kotina. Hankkia kaupungista pienen kolmion ja asua pääasiassa asuntoautossa reissaten.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnitin huomiota velkaongelmiin ja useita tuhansia maksavaan Eero Aarnio -tuoliin. 

Tuoli voi olla kuvausrekvisiittaa.

Näillä joillakin "minimalisteilla" taitaa olla se käsitys asiasta, että kun kaikki vanha on ensin kipattu pellolle ja jotain pitää kuitenkin olla, ostetaan se kaikkein kallein ja muka laadukkain statusesine kutakin lajia. Vesittää alkuperäisen ekologisen näkökulman täysin.

Odottakaas vaan, kohta blogit ja aikakauslehdet lanseeraavat uuden trendin, jossa korostetaan muistojen säilyttämistä ja nostetaan arvoon omat, vanhat, säilytetyt tavarat ja suvun mummojen koriste-esineet. Saatte nähdä vaan!

Vierailija kirjoitti:

Kiinnitin huomiota velkaongelmiin ja useita tuhansia maksavaan Eero Aarnio -tuoliin. 

En usko että tuo Eero Aarnion tuoli on tuon Teemun. Varmaan jostain studiolta tai julkiselta paikalta. Jutussa lukee että hän asuu yksiössä ja on kuvia sieltä ja niissä on molemmissa puukuvioinen lattia. Aarnion tuolin kuvassa on tuollainen ruutukuvioinen lattia. Tuskin yksiössä on kahta noin erityylistä lattiaa, kun ei ole erillisiä huoneitakaan.

Ystäväni hurahti minimalismiin ja heitti pois huonekalut keittiö-olohuoneesta. Pöydät, tuolit, sohvat, kirjakaapit.

Nyt tilalla on uusi isompi keittiö ja muina kalusteina pirttipöytä penkkeineen, tv ja yksi säkkituoli. Lapset ihmettelevät, että missä he nyt istuskelee, pelaa, lukee, katsoo tvtä.

Vastaus: kukin yksin huoneessaan.

Vierailija kirjoitti:

Tässä tavaran haalimisessa on sukupolvilla erilaisia ongelmia. 

On vanha sukupolvi jotka elivät nuoruutensa köyhyydessä ja niukkuudessa, heille tavara on tuonut turvallisuutta, ja he ovat aina oppineet varautumaan siihen että köyhyys iskee ja sitten sitä tavaraa tarvii, ja säästää pitää toki muutenkin pahan päivän varalle.

Sitten on nuori sukupolvi joilla tavaraa on aina pursunnut sisään ovista ja ikkunoista, sitä tulee kaupan päällisinäkin vaikka et edes haluaisi, kaikkea tulee vaan ostettua, eikä pois viitsi heittää kun on kuitenkin ehjä ja rahanarvoinen tavara, ehkä sitä sitten joskus vielä tarvii eikä raha mennyt hukkaan.

Sitten jos on vielä henkinen ongelma että tavaraan kiintyy liikaa... Minulla esimerkiksi on aina ollut se että mulle mun tavarat on tärkeitä. Olen itseni analysoinut että se johtuu varhaislapsuuden turvattomuuden tunteesta koska vanhempani erosivat kun olin pieni, ja elämä ennen sitä oli epävarmaa ja pelottavaa. Pikkulapsena, siis alle kouluikäisenä, haalin kaikki leluni, eli koko omaisuuteni yhteen paikkaan ja siellä niiden kanssa kökötin, tunsin olevani turvassa kun kaikki tavarani oli siinä eikä heitteillä ties missä. Aina minua on häirinnyt jos joku rikkoo tai hävittää jotain minulle kuuluvaa, se tuntuu aina samalta kuin se henkilö hävittäisi osan minua. Minä olen sitä mieltä että toisten tavaroihin ei vaan kajota, oli se tavara miten arvoton hyvänsä, vain omistaja saa päättää sen kohtalosta.

Mulla hyvin paljon samaa. Lapsuuteni ja nuoruuteni äiti heitti salaa muiden perheenjäsenten yavaroita roskikseen ja sitten kun joku etsi omaa tavaraansa, oli tietämätön että koko tavara on edes ollut olemassa. Mulle jäi tuosta niin mitätöity oli ja vuosien aikana kasvoi liiallinen kiintymys tavaroihin, ne tuovat mulle turvaa. Lisäksi niitä katsellessa muistaa hyviä muistoja jotka olisi muuten kadonneet mielestä. En säilytä tavaroita joihin liittyy mitään ikäviä muistoja.