Lue keskustelun säännöt.
Mä suren elämääni
13.08.2018 |
Haaveilen ihan tavallisesta arjesta ja elämästä; että olisi jotain järkevää työtä ja parisuhde kivan miehen kanssa. Lapsuudesta asti alkaneen masennuksen ja erilaisten traumojen takia en kuitenkaan luultavasti pärjäisi juuri missään työssä, itsetunto on niin pahasti miinuksella. Tämän takia mun on vaikea myöskään uskoa että voisin kelvata kumppaniksi jollekin miehelle. Nuo vaikeudet työelämän suhteen nakertavat itsetuntoa niin paljon.
Suunnilleen ainoat asiat mitä mulla on, on vähän rahaa ja melko hyvä kroppa, jonkin verran koulutusta myös mutta siinäkin loppututkinto puuttuu enkä varmaan saa tuota tehtyä loppuun.
Kommentit (5)
Käännäpä vähän näkökulmaasi.
Olet ilmeisen viehättävä (hyvä kroppa) nuori, terve nainen, jolla on koulutus hyvässä vauhdissa eikä rahahuolia. Siinä on paljon, paljon enemmän kuin monella muulla.
Suoritat nyt sen koulutuksesi loppuun ja rupeat sitten etsimään työtä. Katselet vähän ympärillesi, niin taatusti löydät myös sen kivan miehen. Oma asenne on ihan ratkaisevan tärkeä.
Tsemppiä ja hyvää elämää, toivottelee mummeli-ikäinen palstalainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin minäkin. Säälin itseäni ja tätä tilannetta jossa elän, ja olen elänyt yli 10 vuotta. Ei minkäänlaista sosiaalista elämää, en ole koskaan seurustellut, teen pskaduunia pienimmällä mahdollisella palkalla, no kämppä (vuokra) on ihan kiva mutta naapurit pilaavat senkin vähän mitä iloa kämpästäni saan. Voimaa ja iloa saan vain matkustelusta ja siihenkään mulla ei ole varaa kuin pariin reissuun vuodesta. Ei niin mitään järkeä tällaisella elämällä. Käyn terapiassa ja kun kerron terapeutille mm syövän toiveistani hän vastaa vain "tuo on kyllä kurjaa." Joo-o. Onhan se joo. Mikään ei auta. Tätäkö tää mun elämä nyt sitten on pahimmillaan vielä vuosikymmeniä? En mä halua elää jos elämä on tällaista.
Vierailija kirjoitti:
Käännäpä vähän näkökulmaasi.
Olet ilmeisen viehättävä (hyvä kroppa) nuori, terve nainen, jolla on koulutus hyvässä vauhdissa eikä rahahuolia. Siinä on paljon, paljon enemmän kuin monella muulla.
Suoritat nyt sen koulutuksesi loppuun ja rupeat sitten etsimään työtä. Katselet vähän ympärillesi, niin taatusti löydät myös sen kivan miehen. Oma asenne on ihan ratkaisevan tärkeä.
Tsemppiä ja hyvää elämää, toivottelee mummeli-ikäinen palstalainen.
Niin, luulisi pärjäävän tässä feikkimaailmassa hyvin, asenteet kohdillaan.
Ap tarvitsee onnistumisen tunteita, rohkeutta yrittää ja sinnikkyyttä tavoitella jotain. Toivottavasti olet surrut ja rypenyt itsesäälissä riittävästi, jotta voit alkaa muuttamaan elämääsi, kun kukaan muu siihen ei voi, vain sinä. Realistisia ajatuksia tulevasta, mieti niitä.
Vierailija kirjoitti:
Niin minäkin. Säälin itseäni ja tätä tilannetta jossa elän, ja olen elänyt yli 10 vuotta. Ei minkäänlaista sosiaalista elämää, en ole koskaan seurustellut, teen pskaduunia pienimmällä mahdollisella palkalla, no kämppä (vuokra) on ihan kiva mutta naapurit pilaavat senkin vähän mitä iloa kämpästäni saan. Voimaa ja iloa saan vain matkustelusta ja siihenkään mulla ei ole varaa kuin pariin reissuun vuodesta. Ei niin mitään järkeä tällaisella elämällä. Käyn terapiassa ja kun kerron terapeutille mm syövän toiveistani hän vastaa vain "tuo on kyllä kurjaa." Joo-o. Onhan se joo. Mikään ei auta. Tätäkö tää mun elämä nyt sitten on pahimmillaan vielä vuosikymmeniä? En mä halua elää jos elämä on tällaista.
Niinpä. Miksi jaksaa jatkaa tätä elämää? Ei tahdo löytyä syitä.
Sureminen ei auta sinua mitenkään. Et tiedä pärjäisitkö jossain työssä, jos et uskalla kokeilla. Muuta hiukan asennetta: jos ajattelet, ettet varmaan saa loppututkintoa tehtyä, niin tuskin saat sitä tehtyä. Mutta jos alat ajatella, että mitkä asiat loppututkintoon vaaditaan ja missä järjestyksessä ne olisi hyvä tehdä jne., niin saatat edetä opinnoissa ja ehkä valmistuakin.