Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä ajattelet ihmisistä joilla ei ole lainkaan ystäviä?
13.08.2018 |
Mulla ei ole ollut ystäviä yli 10 vuoteen. En edes osaisi enää kuvitella millaista olisi jos yht’äkkiä löytäisin ystäviä elämääni. En muista miltä tuntui lähteä ystävän kanssa vaikka shoppaamaan/baariin/leffaan. Ajatteleeko ihmiset automaattisesti että esim minussa on jotain vikaa kun mulla ei ole ystäviä?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onhan tuo vähän outoa. Meillä on niin paljon ystäviä, kavereita ja tuttuja, että tuntuu joka viikonloppu olevan jotain ohjelmaa. Välillä olisi kiva olla oman perheen kanssa. Olemme tosi sosiaalisia molemmat, tutustutaan esim. reissuilla uusiin ihmisiin ja niistäkin on tullut kavereita, joita ollaan tavattu myöhemmin. Myös esim. Twitterin kautta olen saanut pari kaveria / ystävää.
Minusta vaikutat ihmiselle jolta puuttuu ne oikeat ystävät, mikäli koet löytäneesi twitteristäkin ystäviä.
Olimme kerran risteilyllä ja siellä ruokapöydässä tutustuttiin ihmisiin joiden kanssa laivalla vietettiin aikaa ja sitten joku aika risteilystä nämä ihmiset soitti ja kysyi voisiko tulla meille viikonloppuna lapsien kanssa.
No olivat pari yötä ja ymmärsin heidän olevan meidän ystäviä omasta mielestään, mutta me koimme asian ahdistavana sillä olivat kuitenkin täysin vieraita ja eri tyylisiä kuin me itse.
Eli liian sosiaalinen ihminen kuvittelee helposti olevansa monen kanssa ystävä
Miksi sinusta Twitteristä ei voisi löytää ystäviä? en ymmärrä nyt pointtiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla äitini on ollut hyvä ystäväni sekä tuki ja turva. Nyt äiti on kuitenkin kuoleman sairas ja menetän hänet pian 😣 onneksi minulla on pari hyvää muutakin ystävää mutta äiti on ollut aina parhaiten tukena ja kuunnellut aidosti huoleni. Tai ehkä en vaan halua vaivata ystäviäni. Nyt kun minulla on surua äidin vuoksi on jopa vaikeaa puhua omille ystäville ja jopa miehelleni olevani rikki.
Erakkoluonne juontuu mielestäni pitkälti kasvatuksesta. Jos alatte miettimään ympäristöänne lapsena, löydättekö helposti sellaisia signaaleja, jotka ovat muovanneet mieltänne erakoksi? Siis, jos olet erakko.
Itse ainakin löydän syyt lapsuudesta, enkä tietenkään enää pysty muuttumaan. Vietin kotona koko lapsuuden, pikkulapsuusajan kavereita ei ollut. Juhlissa ja muissa tapahtumissa "piipahdettiin", enkä oikein ikinä oppinut ymmärtämään niiden ideaa. En siis yleensäkään pienenä joutunut juttelemaan kenenkään kanssa ja sitten lopulta, kun menin kouluun, elin ihan omissa maailmoissani. Sain kyllä kavereita koulussa, mutta sekin oli enemmän sellaista "ollaks kavereita"-henkistä diipadaapaa. Vuodet vierivät ja teini-ikäisenä oli ehkä viimeinen mahdollisuus muuttua, minusta jopa tuntui yläasteelle mennessä hieman siltä, että osa kavereistani olisivat voineet olla syvempääkin ystävyyttä. Mutta sitten perheemme meni muuttamaan, joka mielestäni oli viimeinen niitti yksinäisyydelleni. En kyennyt enää uudessa paikassa muodostamaan mitään suhteita ja ikään kuin vierin vaan mäen loppuun kohti aikuisuutta. Suoritin ammatillisen peruskoulutuksen matala-palkka alalle ja sittemmin olen ollut töissä, kuinkas muutenkaan, kuin yksinäni.
Olen nyt 42. En missään nimessä vihaa elämää. Nautin tästä joka hetki, mutta muita ihmisiä elämässäni ei juurikaan ole. Nautitaan elämästä sitten erakkona :)
Vierailija kirjoitti:
Minulla äitini on ollut hyvä ystäväni sekä tuki ja turva. Nyt äiti on kuitenkin kuoleman sairas ja menetän hänet pian 😣 onneksi minulla on pari hyvää muutakin ystävää mutta äiti on ollut aina parhaiten tukena ja kuunnellut aidosti huoleni. Tai ehkä en vaan halua vaivata ystäviäni. Nyt kun minulla on surua äidin vuoksi on jopa vaikeaa puhua omille ystäville ja jopa miehelleni olevani rikki.
Samaistun tähän, vaikka minulla onkin tilanne se, että oma äitini on kohdellut minua hyvin ilkeästi, se on tehnyt minusta sellaisen, että vihaan muita ihmisiä, koska miksi he eivät ole auttaneet minua äidin kiusatessa? Olleet sen parempia ystäviä? Mikä ihmisissä on vikana, että minua kiusannut äiti on kuunnellut ja välittänyt minusta enemmän, kuin muut ihmiset? Tuntuu myös sille, että kukaan ei välitä surustani, kun menetän tuollaisen äidin, koska en siis pysty enää kuuntelemaan äitiä, koska hän puhuu minulle niin ilkeitä minusta. Silti siis tosiaan jos minulla on ollut huolia tai surua, niin on aina tukenut kuitenkin silloin. Todella kahtiajakautunut tilanne. Muille ihmisille voin antaa todella heikon arvosanan minusta välittämisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onhan tuo vähän outoa. Meillä on niin paljon ystäviä, kavereita ja tuttuja, että tuntuu joka viikonloppu olevan jotain ohjelmaa. Välillä olisi kiva olla oman perheen kanssa. Olemme tosi sosiaalisia molemmat, tutustutaan esim. reissuilla uusiin ihmisiin ja niistäkin on tullut kavereita, joita ollaan tavattu myöhemmin. Myös esim. Twitterin kautta olen saanut pari kaveria / ystävää.
Minusta vaikutat ihmiselle jolta puuttuu ne oikeat ystävät, mikäli koet löytäneesi twitteristäkin ystäviä.
Olimme kerran risteilyllä ja siellä ruokapöydässä tutustuttiin ihmisiin joiden kanssa laivalla vietettiin aikaa ja sitten joku aika risteilystä nämä ihmiset soitti ja kysyi voisiko tulla meille viikonloppuna lapsien kanssa.
No olivat pari yötä ja ymmärsin heidän olevan meidän ystäviä omasta mielestään, mutta me koimme asian ahdistavana sillä olivat kuitenkin täysin vieraita ja eri tyylisiä kuin me itse.
Eli liian sosiaalinen ihminen kuvittelee helposti olevansa monen kanssa ystävä
Ilmeisesti sinun on vaikea niitä ystäviä löytää, miten tuo on sinusta mahdotonta, että Twitteristä löytää ystäviä? Tämä alkoi kiinnostaa. ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla äitini on ollut hyvä ystäväni sekä tuki ja turva. Nyt äiti on kuitenkin kuoleman sairas ja menetän hänet pian 😣 onneksi minulla on pari hyvää muutakin ystävää mutta äiti on ollut aina parhaiten tukena ja kuunnellut aidosti huoleni. Tai ehkä en vaan halua vaivata ystäviäni. Nyt kun minulla on surua äidin vuoksi on jopa vaikeaa puhua omille ystäville ja jopa miehelleni olevani rikki.
Samaistun tähän, vaikka minulla onkin tilanne se, että oma äitini on kohdellut minua hyvin ilkeästi, se on tehnyt minusta sellaisen, että vihaan muita ihmisiä, koska miksi he eivät ole auttaneet minua äidin kiusatessa? Olleet sen parempia ystäviä? Mikä ihmisissä on vikana, että minua kiusannut äiti on kuunnellut ja välittänyt minusta enemmän, kuin muut ihmiset? Tuntuu myös sille, että kukaan ei välitä surustani, kun menetän tuollaisen äidin, koska en siis pysty enää kuuntelemaan äitiä, koska hän puhuu minulle niin ilkeitä minusta. Silti siis tosiaan jos minulla on ollut huolia tai surua, niin on aina tukenut kuitenkin silloin. Todella kahtiajakautunut tilanne. Muille ihmisille voin antaa todella heikon arvosanan minusta välittämisessä.
Kk, ehkä olosi helpottuu, kun äitiäsi ei enää ole. Toki voit surra yhä huonoksi jäänyttä suhdetta häneen ja menetettyä lapsuuttasi. Mutta ehkä silti pystyt suuntaamaan katsettasi paremmin tulevaisuuteen siinä vaiheessa, kun uusia ristiriitoja ei enää nouse esiin.
Alue: Aihe vapaa
No enköhän minä osaa erotella kaverit ja ystävät. Twitterissä on paljon hyviä tyyppejä, olen tavannut useamman, mutta kahdesta on tullut ystäviä. Ollaan tunnettu nyt jo monta vuotta, kerrotaan ilot ja surut toisillemme. Miksi sinusta Twitteristä ei voisi löytää ystävää, onhan sieltä löytynyt aviopuolisokin joillekin. Nämä lomamatkoilta spotatut ovat olleet meille toistaiseksi kavereita, jutut eivät ole menneet syvällisiksi, tosin niinkin voi käydä jos kaveruutemme jatkuu.