Masennus: näkymätön seiväs selässäni

Voi kumpa voisin saada sinulle paremman olon, mutta valitettavasti minulla ei ole avaimia siihen. Haluan vain sanoa, että ymmärrän sinua ja että et ole tämän asian kanssa yksin. Suosittelisin sinua etsimään itsellesi ihan ensiksi sopivan terapeutin ellei nykyinen terapeuttisi ole sellainen (henkilökemioilla on oikeasti paljon merkitystä tässä suhteessa) ja tutustumaan myös itsemyötätunto-kirjallisuuteen. Sinun ei tarvitse näytellä vahvempaa tai reippaampaa kuin olet, vaan olla itseäsi kohtaan ystävällinen ja armollinen. Se on yllättävän vaikeaa tässä suirituskeskeisessä nyky-yhteiskunnassa.

Pyri tekemään jokaisena päivänä edes yksi hyvä ja mielekäs teko itseäsi kohtaan, oli se sitten miten pieni tahansa. Koita jaksaa liikkua luonnossa ja pyrkiä - alkuun vaikka väkisin - elämänmyönteisempään ajattelutapaan arjessa. Positiivisuus ruokkii positiivisuutta. Ja vaikka tämä kuulostaa hirveän kliseiseltä, niin omien arvojen mukaisesti eläminen luo onnellisuutta pitkällä aikavälillä ihan oikeasti. Se ei tapahdu päivissä - ei välttämättä kuukausissakaan, mutta se tulee tapahtumaan jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin, nopeammin kuin huomaatkaan. Masennuksesta on mahdollisuus parantua. Jaksamista päiviisi, olet arvokas ihminen juuri sinuna. <3

Kiitokset sinulle kommentistasi, olet ihana! Lupaan miettiä kaikkea tuota mitä kirjoitit. Kiitos myös kaikille yläpeukuttajille! Kyllä se jonkin verran helpotti oloa, kun kirjoitin tänne.

En tosiaan oikein kellekään voi tästä kertoa, koska sieltä tulee sellaisia reaktioita, että ne vain pahentavat oloani. Olen edelleen aika huonossa voinnissa täällä. Yritän miettiä jotakin ratkaisua tähän. Luultavasti se kiltti minäni kohta hätääntyy tarpeeksi, ja saa itkettyä sen reippaamman ja rempseänmän minäni tarttumaan taas puikkoihin, etten vain huolestuta/kuormita/ärsytä muita ihmisiä masennuksellani enää enempää - ja tämä masentunut (todellinen?) minäni vaiennetaan taas piiloon, kunnes se taas lopulta pullahtaa esiin kuin kauan pidätelty pska. (Saa nauraa. Itsekin nauran toisinaan ihan hysteerisesti, nykyään harvemmin. Puran aggressiotani aika usein absurdiin ja groteskiin huumoriin. En juuri muuten aggressiota osaakaan ilmaista.)

Saamari että inhoan itseäni, ja masennustani. Myönnän ihan rehellisesti, että olen katkera. Olen kuitenkin jo yli neljökymmentä vuotta tätä sairastunut. Arvatkaa vaan onko vaikuttanut ihan kaikkeen elämässä. Väkisinkin tulee mieleen, että ihmisten ympärillä täytyy olla joko kuspäitä tai sitten täysin kuuroja ja sokeita tumpeloita, kun vähättelevät masennustani, eivät siis niin kuin näe sitä. Mutta todennäköisempäähän on se, että juuri minä olen se pska. Suurin, turhin, haitallisin, yököttävin pska. Tämä s..tanan ylikiltteys ja teko-huolettomuus, jonka jouduin opettelemaan jo lapsesta saakka selvitäkseni vanhempieni kanssa, ja sittemmin muidenkin ihmisten kanssa.

Pitäisi olla pokkaa lakata puhumasta ja tekemästä kerrassaan yhtään mitään (siihen olisi koko aika tarvekin), tai sitten saada aivan kunnon itkupotkuraivohuuto-orgiat (tuolta tuntuu melko usein), ihan sinnikäästi siihen asti, että se on saanut tarpeeksi tujua troppia, ja päässyt lepositeissä osastolle. Ei sieltäkään välttämättä paljoa apua saa, mutta saa ainakin jonkinlaisen hengähdystauon. Olen ollut vuosien saatossa osastohoidossa. On ollut lääkityksiä, terapeutteja, liikuntaa, ruokavaliota ym. ym...