Kun isovanhempia ei kiinnosta

Lapset 1v ja 3v.
Asuttiin ennen 100km päässä ja isovanhemmat aina jahkasivat kun asutaan kaukana ja että sitten kun muutatte lähemmäs sitä ja tätä.
Me muutettiin ja hetken aikaa sitä alkuinnostusta kesti kun jaksoivat käydä. Käynnit loppuivat aikalailla meidän kuopuksen syntymään.

Nykyään heitä näkee ehkä kerran kahteen-kolmeen kuukauteen, lapsi itkee kun lähtevät. Enkä ihmettele jos tunnin verran käy. Viimeksi sydäntä särki kun lapsi oli hyppinyt pitkin seiniä koko päivän kun odotti innoissaan. Sitten kun isovanhemmat tulivat hän oli tosi ujona ja vaivaantunut.
Ja kun vihdoin alkoi tulla kuorestaan niin jo tekivät lähtöä ja lapsi alkoi itkeä. Isovanhemmat aina lupailevat että "Ensi kerralla sitten.." ja sitten ne lupauksetkin usein jäävät.
Tekisi miltei mieli sanoa että älkää edes vaivautuko käymään, kun se aina pahoittaa lapsenkin mielen lopulta.. Ja itsellekin tulee tosi paha mieli. Mutta voiko noin edes tehdä?
Jos joskus mainitsen isovanhemmat niin lapsi on tuolloinkin ensin iloinen, mutta sitten hänen silmiin tulee haikeus. Luulen että ymmärtää kyllä mistä kyse, vaikka oon yrittänyt selittää etteivät oo vain töiltä ehtineet käydä... :'(
Synttärit käyvät ja Joulut on vietetty yhdessä ym. Silloin ollaan niin mummin ja papan rakkaita. Ehkä kyse on siitä että ovat isovanhempia vain silloin harvoin kuin heille sopii.

Toinen asia on se että en ole itse koskaan pyytänyt heiltä mitään, mutta eivätpä oo tarjonneetkaan. Koskaan, ikinä minkään sortin apua.
Miehellä ja meillä tulee 10v päivä ja yritin vähän vihjasta josko silloin saisi apuja vaan ei.
Minua kyllä kiikuteltiin jo pienestä pitäen hoitoon. Vietin kaikki lomanikin mummolassa. Luulisi muistavan että pienten lastenkin kanssa voi olla rankkaa.

Ovat hyväkuntoisia, töissä. Harrastuksissa on aikaa juosta! Lomallakin ovat olleet muttei silloinkaan näy eikä kuulu.
Sittenkin kun käyvät kuulumiset kysytään vain tosi pintapuolisesti. Ja aina ollaan että "Sitä se on kun ne on pieniä.." "Sellasia ne lapset on..." Vähän kahvia naamaan ja veks!

Meidän ainoa tukiverkko on rakas anoppi, joka on kipukroonikko ja silti aina hänestä on ollut apua jos on ikinä tarvittu.
Ja hän rakastaa lapsenlapsiaan ja oikeasti haluaa luoda suhteen heidän kanssaan. On siinä onnistunutkin mistä olen todella iloinen.
Minua ihan todella surettaa lasten puolesta, joille ei kehity minkäänlaista suhdetta isovanhempiin.