Onko täällä muita, joille tulee hieman vaivautunut/ulkopuolinen olo vanhempien ja sisarusten seurassa?

Sama juttu. Siksi emme tapaakaan kovin usein. Olemme vain niin erilaisia.

Jep. ei ole mitään puhuttavaa.

Sama täällä. Onneksi aikuisiällä saa valita ihmiset, joiden kanssa haluaa olla enemmän ja läheisemmin tekemisissä. Verisukulaisuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että oltaisiin samalla aaltopituudella.

Joo. Erityisesti vanhempieni kanssa e iole mitään puhuttavaa oikein. Sitten sitä höpötetään vaivautuneesti small talkia säästä tai ajankohtaisista uutisista, vanhemmilla olleista vaivoista ja sairauksista jne. 

Isäni kanssa en osaa puhua ollenkaan. Molemmat on hyvin introvertteja ja hiljaisia, emmekä me keksi ollenkaan mitään puhuttavaa keskenämme. Äiti taas höpöttää tuota small talkia joten siinä sivussa sitten isä ja minäkin osallistutaan. Mutta jos äiti kuolisi noista ensin, ja pitäisi isää tavata kaksistaan, olisi aika julmetun vaivautuneet ja hiljaiset tapaamiset.

Mulle!!!!!

Mulla on joskus, sillä vanhempieni on vaikea hyväksyä graafisen suunnittelijan työtäni. Olen projektiluonteisessa työsuhteessa mainostoimistoon, mutta teen myös alaani kuulumatonta työtä. Kummatkin työsuhteet on mulla vakituisia ja saan työskennellä missä haluan. Lisäksi tuo mainostoimistohomma ei ole sidottu työaikoihin, sillä työnantajani mielestä se olisi hirveää luovan ihmisen rääkkäystä :D Vanhempieni mielestä mulla pitäis olla eri ammatti, ja yksi kokoaikainen työ jossa ollaan eläkeikään asti. Varsinkin isäni oli hankala sisäistää, että kyllä se kotona tai jossain Tahitilla tehty työ on oikeaa työtä.

Koen että olen vapaa, ja ajatus 8-16 työstä ja 40 vuotta samassa työpaikassa suorastaan iljettää mua. Toki haluaisin päästä tuosta alaani kuulumattomasta työstä eroon jossain vaiheessa. Mun vanhemmat ovat äärimmäisen epätaiteellisia, pohjanmaalaisia jurottajia (kaikella kunnioituksella), jotka ovat olleet yli 30 vuotta samassa työpaikassa vaikka jaksavat koko ajan valittaa miten paskaa työtä tekevät. Menivät aikanaan opiskelemaan sitä mitä heidän vanhempansa määräsivät, minä tein toisin vaikka mulle tuputettiin ekonomin, opettajan ja pyskologin ammattia. Kun ilmoitin päässeeni opiskelemaan taidetta, isäni sanoi: "Tuo ei ole järkevää, eikö olisi helpompaa opiskella joku ammatti missä on aina  töitä ja säännöllinen palkka? Vaikka se työ ei kivaa olisikaan niin ompahan helppo elämä" Helppo elämä tekemällä itselle sopimatonta työtä surkeassa työyhteisössä? 

Vanhemmat, ootte ihania mutta joskus niin kamalia :D 

Minulle tulee. Ei vain ole mitään yhteistä heidän kanssaan.

Täällä tulee myös. Meillä vain on niin erilaiset luonteet ja huumorintajut eikä ole juuri yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Vaikea siinä on saada kunnollista ja mielenkiintoista keskustelua aikaan.

Miksi vaivaantunut jos jollakulla on eri kiinnostuksen kohteet tai huumorintaju? Itse saan ainakin hyvää keskustelua aikaiseksi silloin kun mielipiteet ovat erilaisia.

Monessa suomalaisessa perheessä ongelma vaikuttaisi olevan se, että sosiaaliset taidot ovat kaikilla huonot, eikä perheen kesken ole koskaan ollut tapana puhua tai keskustella liiemmin mistään. Silloin voisin kuvitella että aikuisena on vaikea löytää luontevaa yhteyttä omiin vanhempiin tai perheenjäseniin. Tuohonkin auttaa jämpti suorapuheisuus ja tyhjänpäiväisen smalltalkin välttely ja ylipäätänsä sosiaalisten taitojen kehittäminen.

Minulla tulee todella vaivautunut ja ulkopuolinen olo ihan kaikkien ihmisten seurasta, mutta en silti tykkää olla/jäädä yksin. Kaipaan ihmisiä ja elämää ympärilleni, kaipaan kavereita ja nimenomaan sellaosoa joiden kaa voin keskustella ja tehdä yhdessä. Nyt yksinäisyys syö kaikki voimat, enkä pysty edes tekemään töitä.

Yritin vuosia luoda hyvää ja avointa suhdetta vanhempiini. Ongelmia oli paljon jo mun lapsuudessa, ihan kuin ei oltaisi puhuttu edes samaa kieltä. Luulin että kun aikuisten niin löytäisimme jotain yhteistä, jotain balanssia. Ei löytynyt. Pohdin asiaa muutaman vuoden ja sitten tein päätökseni eli katkaisin suhteen kokonaan. Enhän minä suostuisi olemaan muittenkaan itselleni huonojen ihmisten kanssa suhteessa niin miksi sitten vanhempieni? Joskus on vain parempi luovuttaa.

Minulle. Vaikea keskustella heidän kanssaan, kun he haluavat puhua joistain pinnallisista ja tyhjänpäiväisistä kuulumisista jne., joilla ei ole mitään merkitystä ja jotka eivät ole millään tavalla hyödyllistä tietoa, kun itse puolestani kaipaan keskustelusta syvällisempää, merkityksellisempää ja informatiivisempaa.

Kyllä tulee. En tiedä itsekään, mikä heissä minua oikein ärsyttää. Onkohan niin, että ärsyynnyn heissä piirteistä, joita en kestä itsessäni vai piirteistä, jotka ovat päinvastaisia kuin itselläni? No ainakin se ärsyttää, kun itse olen hyvinkin tarkka ja yksityiskohtainen ja vanhempani puolestaan suurpiirteisempiä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi vaivaantunut jos jollakulla on eri kiinnostuksen kohteet tai huumorintaju? Itse saan ainakin hyvää keskustelua aikaiseksi silloin kun mielipiteet ovat erilaisia.

.

Ei kaikki ihmiset ole kiinnostunut keskustelemaan eriävistä näkemyksistään. Esim. mun 75-vuotiaiden vanhempien kanssa on ihan turha yrittää puhua aiheista jotka heitä ei kiinnosta. Saa ihan yksin puhua jos alkaa puhua. Se on vaan pakko hyväksyä se heidän tapansa, eli mistään vakavasta ei puhuta, eriäviä mielipiteitä ei esitetä, ja soveliaat puheenaiheet on lähinnä: sää, sairaudet ja vaivat, tietyt televisio-ohjelmat, ja tietyt poliittiset aiheet kunhan muistaa olla samaa mieltä kuin he esim. vastustaa kovasti sotea