Te joilla on ollut huono lapsuus

Av:lla on ollut kaikilla ihana lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Miten se vaikuttaa elämäänne aikuisena? Millainen lapsuutesi oli? Ärsyttääkö sinua koskaan kultalusikka suussa syntyneet, jotka ovat saaneet kaiken helpolla?

Minulla on ollut niin kauhea lapsuus, että ammatinvalintapsykologikin sanoi koulussa että on suoranainen ihme kun olen raitis ja normaali. Niin siis jo teininä koska halusinkin elää juuri päinvastoin kuin lapsuudenperheeni.

Kun on itse joutunut taistelemaan kaikesta niin monesti lähinnä hämmästyttää kultalusikka suussa syntyneiden avuttomuus ja naiivius.

Haluan päättää itse omasta elämästäni ja olen sen vuoksi milteinpä piruuttani opiskellut niin pitkälle kuin on huvittanut ja tehnyt töitä enemmän kuin moni ikäiseni. En kadu mitään koska nautin omasta, nimenomaan omasta, elämästäni, jota eivät sukulaiset pääse pilaamaan koska pistin välit poikki heti kun pääsin muuttamaan pois kotoa.

Opiskeluaikana huvitti kun jotkut puhuivat pyytävänsä vanhemmiltaan rahaa tai kantaneensa kotoaan ruokaa nälkäänsä. Minä ratkaisin tuollaiset ongelmat menemällä töihin.

Vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen ihmisten kanssa ja omakuvaan. Se on se millaiseksi olen kasvanut ilman vanhempien kosketusta ja kannustusta. Tiedostan aika paljon ongelmiani ja pyrin vaikuttamaan omaan käytökseeni tämän tiedostamisen kautta.

Ei ärsytä muut ihmiset, ihmetyttää joskus miten ns. tavallisissa perheissä kasvaneet itse eivät ymmärrä että se ei ole itsestäänselvyys.

Minä kasvoin sellaisessa perheessä, josta moni varmaan ajatteli että siihen on synnytty kultalusikka suussa. Rahaa kyllä Oli, oli autoja, venettä, taloa, mökkiä ja mönkijää ja ties mitä vimpainta. Ainoa mikä puuttui oli rakkaus. Se korvattiin kaikenmaailman materialla. Äitini on ehkä kylmin ihminen kenet tunnen. En muista että hän olisi koskaan sanonut rakastavansa minua, tai tuntemaan oloni tärkeäksi. En muista koskaan olleeni hänen sylissään, lähellään, en muista hänen koskaan edes halanneen minua. Hän vain oli. Itsestään välitti korkeintaan ja tekikin paljon matkoja yksin ja kavereidensa kanssa. Ei koskaan ottanut lapsia mukaan. Isovanhemmilla me sisarukset oltiin suurin osa ajasta kun äiti ja isä nautti elämästä.

Tämä on jättänyt suuren haavan sisälleni ja itsetuntoni on ollut kymmeniä vuosia nolla. Mieheni on onneksi rakkaudellaan korjannut minua vuosien saatossa. Anteeksi ehkä vähän sekava teksti, mutta kirjoitin tämän aikamoisessa tunnekuohussa.

Ihmetyttää tosiaan joskus sellaiset normaaliperheissä kasvaneet, että miten he eivät tunnu tajuavan olevansa hyvin onnekkaita. Jos on sinnitellyt lapsuuden ilman minkäänlaista tukea, tuntuu ajatus siitä melkein luksukselta.