Jos yksinäinen ihminen pyytää sinua ystäväkseen, mitä teet?

Riippu henkilöstä. Jos elämänkatsomuksemme ja -tyylimme törmäävät, en tietenkään halua.

Ystävyys taas on jotain paljon syvempää kuin tuttavuus tai kaveruus. Kenen kanssa tahansa en pysty olemaan ystävä, kaveri kyllä, jos yllämainitut edellytykset täyttyvät.

Vaikeaa kuitenkin on viettää aikaa ihmisen kanssa joka täysin eroaa kiinnostuksenkohteiltaan. Jos ei ole toisillemme mitään sanottavaa, pelkkä kaunis päivä tänään. Se ei toimi.

Tekisi mieli olla jonkun yksinäisen ystävä, mutta jos en ole kiinnostunut henkilöstä, en voi väkisinkään ohjelmoida itseäni ystäväksi kenellekään vain sen vuoksi, että jollain tulisi hyvä mieli. Ihan hyvin voisin käydä esim. kerran kuussa yksinäisen vanhuksen luona jutustelemassa ja vaikka viedä syömistä mukanani, mutta kokemus osoittaa, että sen jälkeen alkaa puhelin soida ja saat kuunnella sitä vuodatusta melkein vuorokaudenajasta riippumatta.

Terve itsekkyys on aina paikallaan, kun olet antamassa itsestäsi jotain. Useat käyttävät sitä hyväkseen.

Annoin kerran vapaaliput laivamatkaan (miehen työstä johtuen sain) eräälle ihan fiksuntuntuiselle rouvalle, mutta rouvapa "kiitti" minua soittamalla ja vinkui, kun oli vain 1 lounaslippu, eikä saanut ruokaa mennen tullen.

Mulle on jostain syystä sattunut tosi huono tuuri, vai olenko sitten niin tyhmä vain, että aina on jollain tavalla pyritty hyötymään. Asuin baarin vieressä, ja jännä juttu, kun niitä ystäviä alkoi kertyä aina, kun piti yöpaikka saada. Onneksi en ole höynäytettävä, joskus aikoinaan saatoin erehtyä.

Olisi ihan kiva olla mukana jossain vapaaehtoistoiminnassa ystävänä, mutta eipä aika riitä, eikä kuntokaan enää kestä. Olen myös työni puolesta oppinut, kuinka pirullisia vanhusten perintöjä kyttäävät omaiset saattavat pahimmillaan olla.

Olen ystävä yhdelle yksinäiselle. Ja tietenkin tiedän, että muut karttavat häntä. Eihän hän muuten olisi yksinäinen. Mutta en syytä muita ihmisiä siitä karttamisesta. Kyllä se ihan ymmärrettävää on, ettei tylyn ihmisen seura kiinnosta.

Minusta ystäväksi ei voi tulla pyytämällä. Ystävyys on kuin rakkaus. Siihen kasvetaan tai sitten vain huomataan että suhde onkin jotenkin erityinen.

t. mies

ei ystäväksi pyydellä. Ystävyys syntyy jos on syntyäkseen.

Tuntuisi todella oudolta jos joku kysyisi näin aikuisena että alatko olemaan ystäväni. Varmaan tuo pelästyttäisi vähän. Eri asia olisi, jos ihminen olisi kiva ja kysyisi, että voitaisiinko vaikka välillä käydä kävelyllä tai kahvila. Siitä voisi vähitellen syntyä ystävyys. Jonkun oudon tyypin yksipuolisensi "ystäväksi" en nyt ehdi ryhtyä.

No ei tietenkään ystäväksi "pyydellä" tai vaan "ryhdytä". Nykyään on esim. ystävänpäivä, eikä silti olla mitään sydänystäviä, vaikka kortteja lähetetään tai esim. työpaikoilla juhlistetaan päivää. Tuo ystävä tarkoittaa varmaan kaveria tai kuuntelijaa tämän aloituksen yhteydessä.

Tottakai ystävyys syntyy itsestään ja joskus pitkänkin prosessin päätteeksi. On ihmisiä, jotka vaativat todella paljon aikaa avautuakseen ja luottaakseen. Toiset taas ekstrovertteinä tai muuten sosiaalisina antavat itsestään heti täydellä luottamuksella kaiken.

-ei ap

Minustakin on outoa jos aikuinen ihminen pyytää toista ystäväkseen. Asia hoidetaan hienovaraisemmin juttelemalla eri asioista ja tutkiskellaan samalla löytyykö yhteisiä mielenkiinnon aiheita. Sellaisten löytyessä keskustellaan lisää..ja lisää, lopulta aletaan järjestää juttutuokioita satunnaisten keskustelujen lisäksi ja  käydään yhdessä jossakin tai kyläillään toistemme luona.

Jossakin vaiheessa toinen voi kertoa ystävyystymistä rajoittavia asioita, esim. ruuhkavuodet, omaishoito tai muuta mutta jos tahtotilaa löytyy niin aina jotain "henkireikää" tällainenkin ihminen saattaa kaivata.

Omat rajat kannattaa kuitenkin pitää, jos tunnistat henkilössä taipumuksia lokkeiluun niin rajoittavia asioita voi löytyä sinultakin.

Sanoisin, että katsellaan ja pakenisin. Kuulostaa tosi creepyltä. Ei sitä noin vaan päätetä ryhtyä ystäväksi. Jotenkin osoittaa ettei ko henkilö tajua, miten homma toimii.

Jo se, että joku pyytäisi ystäväkseen, kertoisi, ettei meillä taida olla hirveästi yhteistä. Ystävyys syntyy, jos olosuhteet kohtaa, kemiat kohtaa, on jotain mikä yhdistää.

No, olen melko introvertti muutenkin, enkä kaipaa uusia ystäviä. Olen aivan väsy arjessani töitten takia, enkä siedä lähelläni kuin perheeni ja ehkä vanhempani (en aina heitäkään), muutama ystävä mulla on, mutta asuvat kaukana ja nähdään silloin tällöin. Yhteytä harvakseltaan muilla keinoin. Joten jos joku tulisi pyytämään ystäväksi, joutuisin ystävällisesti kieltäytymään. Epäystävälliseksi muuttuisi vasta, jos kieltäytyminen ei tehoaisi v aan alkaisi ns. vainoaminen.

Olen kerran vastannut silloisen miesystävän veljen tyttöystävälle, kun hän kirjoitti minulle kirjeen. Henkilö on yksinkertainen höppänä, ihan mukava, mutta ei meillä mitään yhteistä muuren ollut. Erehdyin siis vastaamaan, ja siitä alkoi valtava kirjerumba. 3 kirjettä viikossa ja loppu aina samaan tyyliin kuin lapsena, vastaa pian. Miksi et vastaa. Odotan kirjettäsi. Vuosia myöhemmin tuli Facebook, en ottanut kaveriksi. Yritti moneen kertaan, aina kaveripyyntö uudestaan ja uudestaan, kun oli sen poistanut. Lopulta laitoin eston. Kun meillä ei oikeasti ollut mitään yhteistä, ei edes veljekset, oltiin molemmat erottu jo kauan sitten heistä. Kun ei minua kiinnostanut heittää viestiä tyyliin mitä kuuluu kävin tänään kaupassa ostin maitoa.

Vierailija kirjoitti:

Katsotko häntä kieroon ja alat karttamaan tätä vai ryhdytkö ystäväksi/kaveriksi ja pidät häneen yhteyttä? Tiesitkö että suurinosa suomalaisista tekee tuota ensimmäistä?

Kuule, kerrotko mistä  voi tietää onko joku  random ihminen yksinäinen vai  ei? Sun otsikkosikin on jo  pielessä koska kukaan ei  kulje "Yksinäinen"-kyltti kädessä  eikä  sitä yksinäisyyttä ole myöskään otsaan leimattu. Sen tietäminen vaatii sen että siihen yksinäiseen on jo  tutustuttu  sen verran että asia käy ilmi  ja silloin ollaan jo  tuttuja.

Sääli ei ole mikään terve lähtökohta ystävyydelle - tuliko  tämä  sulle yllätyksenä? Joku vastuu on sillä  yksinäiselläkin ottaa selvää miksi sen seurassa ei viihdytä  ja tehdä  sille asialle jotain sen sijaan että uhriutuu ja syyttää muita.

Mietitkö sä edes tätä asiaa ENNEN kuin kirjoitit aloituksesi  jossa syytät kanssaihmisiä sitä etteivät he ole hyväntahtoisia selvänäkijöitä?

Tiesitkö että  kirjoituksesi  on ihan silkkaa mutua ja kuraa koska sä et todellakaan voi  tietää mitä suurin osa suomalaisista tekee.

Kuulostaa vähän erikoiselta, että joku kirjaimellisesti pyytää toista ystäväkseen. Olen itsekin aika yksinäinen ja ystävien tarpeessa, mutta mielestäni ystävystyminen ei tapahdu noin. Jos joku yksinäisen oloinen ihminen lähestyy minua ja tulemme juttuun, niin en työnnä häntä poiskaan: jutella voidaan ja tutustua ehkä paremmin siinä yhteydessä, missä olemme tavanneet.

En enää. Ennen otin nuo yksinäiset siipieni alle ja olin ystävä. Noh, lopulta kaikki hylkäsivät mut ja nyt olen itse yksin.

Hyväksikäyttöä löytyy - on monia sellaisia, jotka haluavat heti saada jotain konkreettista hyötyä, jos heille sanoo vaikkapa vaan ystävällisen lauseen. Itse en ole kovin innokas tekemään lähempää tuttavuutta ihmisten kanssa, joista en etukäteen tiedä sen enempää.

Ystävän tarvitsijana esiintyvä on usein enemmän käytännöllisen avun tarvitsija kuin yksinäinen kaveriseuraa etsivä. Tämä avun ja/tai ystävyyden tarjoajan olisi nähtävä heti alkutilanteessa, jotta ei lopputulema olisi se, että auttajalle jää paha mieli, kun tajuaa tulleensa hyväksikäytetyksi. Parasta tällaisessa tilanteessa olisi, jos autettava osoittaisi vaikkapa parilla sanalla kiitollisuutta eikä sitten jatkaisi avunpyyntojään.

Todellisia ystäviä me tarvitsemme jokainen, mutta harvemmin  tasapuoliset ystävyyssuhteet syntyvät siinä tilanteessa, jossa on toinen auttaja ja toinen autettava.

Majoitin luokseni erään sympaattiselta ja kuitenkin fiksulta  mieheltä, aluksi siis, vaikuttaneen asunnottoman alkoholistin.

Luulin ,että tarjoamani ilmainen asunto hänelle toisi mukanaan ystävyyden, mutta sananmukaiseisti 'p..kanmarjat', eli eli kuin sika ja vihoitteli ja haukkui minua (muiden kuullenkin) päivittäin, kun luonani oli. Jopa kerran löikin minua siivotessani taas erään kerran hänen jälkiään rapuista hänen puolenyön aikoihin  kotiinkompurointiensa jälkeen ...

Nyt olen taas onnellisesti yksin ja nautin siitä miljoona kertaa mielummin kuin tuollaisesta, pikkupainajaiseksi, vain mielestäni oikeammin vain nimitettävästä miehestä.

Mitään apua edes ei hänestä minulle ollut pienimmässäkään asiassa. 

No, jos ei muuta hyvää, niin tämän kokemuksen kautta opin todella itse ymmärtämään kaikkia alkoholistien vaimoina tai naisystävinä kärsivien ihmisten sielunmaailmaa ja tuntemaan sympatiaa ja ymmärrystä kaikkia heitä kohtaan.

Itselläni taas oli olevinaan ollut kyse vain puhtaasti ystävyydestä (eikä siis mistään lähemmästä) mutta varsinaiseksi ihmissuhdehelvetiksi se osasi näköjään sekin muuttua .

Kaikki ystävyyden toiveeni ja illuusioni hänen suhteensa karisivat minulta todellisuudessa hänen kanssaan ,

(...kuitenkin 'saman katon alla' siinä  eläessä )hyvin nopeasti.

Ne vaihtuivat piankin jo ongelmaksi siitä miten saisin hänet lopultakin ja pysyvästi kammettua hänet ulos omasta  elämästäni  (ilman sitten enää mitään niitä ylimääräisiä häiriökäyntejäkään tänne hänen taholtaan. ) Jälkisiivouksetkin oli kaameat.

Syynä oli mielestäni ihan se tuon miehen alkoholismi ja sen takana oleva luonne, jonka se aina vapautti. 

Hänen mielestään minä taas olin syypää kaikkeen ja sen lisäksi valehtelija, k.sipää , idiootti,pelle... (vain muutamia yleisimpiä häneltä saamiani 'epiteettejä' mainitakseni)

Ei ystäväksi pyydetä, mikä onkin tullut jo monta kertaa esille tässä ketjussa. Mulla on erittäin huonoja kokemuksia muutamista ihmisistä, jotka ovat pyytäneet ystäväkseen. Osoittautuneet todella häiriintyneiksi tyypeiksi.

Mä lahjottaisin sille Miljoonan jos olisin miljonääri

No, ehkä te nyt ymmärrätte, miksi yksinäiset eivät vain ala toistensa ystäviksi - mitä täällä usein yksinäisyysketjuissa joku ihmettelee. Toisen ihmisen löytämisen lisäksi pitäisi olla vähän sitä kemiaakin, että ystävyys syntyisi. 

En katso kieroon mutta tuskin myöskään alan kaveriksi koska en halua uusia kavereita enkä jaksa pitää kehenkään yhteyttä. Jos pelkkä kännikaveri jonka kanssa ei muuten pidetä paljoakaan yhteyttä riittää niin sellainen voin olla.

Vierailija kirjoitti:

No, ehkä te nyt ymmärrätte, miksi yksinäiset eivät vain ala toistensa ystäviksi - mitä täällä usein yksinäisyysketjuissa joku ihmettelee. Toisen ihmisen löytämisen lisäksi pitäisi olla vähän sitä kemiaakin, että ystävyys syntyisi. 

No mutta voishan ne yksinäiset silti tavata toisiaan ja katsoa löytyykö sitä kemiaa.