Muita bipoja, jotka eivät tarvitse lääkkeitä ja oireet pysyvät kurissa?

Minulla on ollut kaksi kertaa masennus, 23v ja 33v. Jälkimmäinen voi olla kyllä burnout, mutta sen yhteydessä käytökseni muuttui asiattomaksi ja muutenkin ajatukset ja puhe (omastakin mielestä) selvää hypomaniaa. Tuolloin minulla diagnosoitiinkin 2. tyypin bipo, kun en ollut saanut kahteen kuukauteen nukuttua kunnolla.

Ravasin aluksi psykiatrilla ja söin tasaavia reilut 2v. Samalla kävin pakolliseksi mainostetun ryhmäterapian ja sen päälle reilun vuoden behavioristisessa terapiassa. Terapeutti oli vittumainen (hyvällä tavalla) ja kyseenalaisti kaiken ja pakotti ajattelemaan omaa käytöstä eri tilanteissa ja miksi reagoi miten reagoi. Varsinaiset lääkkeet lopetin terapian aikana terapeutin kyseenalaistettua niiden syömisen ja muutama kuukausi terapiankin myös terapeutin aloitteesta.

Tuosta on nyt viisi vuotta ja kertaakaan en ole sen jälkeen oireillut kumpaankaan suuntaan.

Analysoin kyllä koko ajan käytöstäni ja yritän tunnistaa poikkeuksellisia tunteita. Lisäksi olen yrittänyt päästä pois stressinaiheuttajista, esim. opetellut suhtautumaan työhön työnä, joka ei seuraa kotiin. Pidän myös huolta fyysisestä kunnosta ja yritän keskittyä positiivisiin asioihin elämässä. Negatiivisille tunteille yritän löytää syyn, joka minulla tuntuu auttavan niiden käsittelyssä ja näin eivät jää junnaamaan päähän.

Lisäksi syön Ketipinoria tarvittaessa varmistamaan riittävät unet tai jos havaitsen käytöksessäni jotain asiatonta tai ärtymistä, jolle en keksi syytä. Tuo on kyllä tasaava bipoille, mutta ei kait sen pitäisi tasata vielä 25mg annoksella? Maksimissa olen syönyt 100mg illassa oikein stressaavassa tilanteessa, esim. avioero.

Sairaslomalla en ole ollut päivääkään tämän vuoksi, en edes diagnoosin aikoihin.

——————————
Sitten lopulta varsinaiseen kysymykseen. Ei kai tämä voi olla kovin tavatonta kakkostyypin bipoille? Tämän pitäisi olla yksi pahiten työkyvyttömyyttä aiheuttavista sairauksista kuitenkin. Lähinnä kysyn, kun sitä elää koko ajan pieni pelko takaraivossa, että onko kyse vain hyvästä tuurista, vai voiko osa tosiaan elää taudin kanssa normaalia tasapainoista elämää kunhan tekee sen eteen töitä?

Olin muutaman kuukauden biporyhmässä facessa, jossa porukka vain etupäässä odotti eläkepäätöksiä ja niitä sitten juhlittiin. Monilla varmasti tuo onkin helpotus, mutta ei kai se voi olla koko totuus?