Miten kolmenkympin kriisi ja keski-iän kriisi eroavat? Omakohtaisia kokemuksia.

Kolmenkympin kriisi on alkavan keski-iän kriisi, nuoruus on takana. Viidenkympin kriisi on jo eksistentiaalinen kriisi siitä, että elämää on vähemmän edessä kuin takana.

Molemmat on ämmäin keksimiä höpöhöpöjä.

Kolmikymppisenä luulin kuolevani huomenna ja hirvittävän elämän loppumisen pelko, nyt liki viisikymppisenä tuntee, että minä elän ja huominen on tätä päivää parempi.

En ole kokenut kumpaakaan, mutta mielenkiintoista olisi kuulla.

Mulla ei ollut kolmenkympin kriisiä vaan nelikymppisenä iski todella paha kriisi, kun molemmat vanhempani kuolivat lyhyin väliajoin. Silloin jotenkin jysähti tajuntaan, että tässä ollaan nyt itse seuraavaksi kuolinvuorossa ja elämä on jo puolivälissä. Kaikenlaisia siirtoja siitä sitten aiheutui, niin hyviä kuin huonojakin. Nyt on taas ihan seesteistä enkä usko että sellaista kriisiä enää koen.

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut kumpaakaan, mutta mielenkiintoista olisi kuulla.

30 = EVVK

31 =JEE!

40-41 ="-".

Nyt 45,5 = tässähän hapannutaan, mutta so what? Vielä sieltä joku kukoistuskausi tulee. On muutenkin tärkeitä juttuja kesken.

Ei semmoisia ole olemassakaan. Miten se yksipäivä, kun täyttää esim. 30 v muuttaa asiaa? 

Kolmikymppisenä olin kolmen pienen lapsen äiti, ei ehtinyt kriiseillä, nelikymppisenä olin juuri eronnut kolmen teinin äiti, en ehtinyt kriiseillä, viiskymppisenä olen vakavasta sairaudesta toipuva, yksin asuva työelämään palaileva pienen vauvan isoäiti, nyt on aikaa kriiseillä.

Tämä kroppa alkaa pettää, kaiken maailman kolotusta ja tykytystä, en olekaan kuolematon.

Omat vanhempani ovat kuolleet ja vanhus, kohta olen suvun vanhin, apua, kauheeeta!

Maailma, se on paljon julmempi, raaempi, ahneempi kuin 40v sitten kun pidin viimeksi maailmantuskaa, tähän kauheuteenko pieni lapsenlapsi on syntynyt, miten häntä pystyn suojelemaan kun näenkin vain muutaman tunnin viikossa.

En tiedä, minulla on ainakin kaikki kriisit kerralla.

Kolmekymppisenä ahdistaa eniten seuraavat asiat:

- kokemattomuus kun monilla ikätovereilla on jo perhettä

- suurin osa opiskelukavereista on selvästi nuorempia

Minulla ei ole ollut ikikriisejä missään vaiheessa, mutta 49 v alkoi hirveä kriisi lähestyvätä 50 v päivästä. Olin vielä 45 v kaunis, suht hyväkuntoinen ja hoikka nainen. Muutamassa vuosessa naama valahti, painoa tuli paaaljon lisää, ja fysiikka ei ole enää sama. Ihmiset kohtelevat minua tätinä ja vanhana. Mielikuva itsestä ei vastaa sitä mitä näen peilistä. Mielessäni olen 28v ;) mutta minulta odotetaan muuta. En löydä uutta rooliani. Lapset teinejä.