Synnynnäinen Äiti

Älä huoli, noi on hirmusen normaaleja ajatuksia! Tai niin mun on ainakin itselleni uskoteltava, koska en haluu lyödä sitä paska mutsi-leimaa otsaani ihan vielä.



Meillä on tyttö kohta 10kk vanha ja nyt voin sanoa, että muutaman kuukauden ajan olen pystynyt erottamaan toisistaan ne eri itkut. Alkuun ajattelin, et mikä hemmetin äiti ei edes lapsensa itkuja toisistaan erota, mut nyt oon mennyt ajattelussa eteenpäin...tai jotain.



Kyllä siihen omaan mukeloonsa ehtii pikkuhiljaa tutustua, kun antaa vaan itelleen aikaa eikä keskity liikaa niihin äideille asetettuihin tuhansiin vaatimuksiin. Sä olet just sellanen äiti kun sä olet, ja olet Minille täydellisin mahdollinen äiti, mitä olemassa voi olla, piste. Muutaman kuukauden päästä heräät ja tajuat, että ei hitto, tuo mukulahan on jo puolivuotias ja osaa sitä sun tätä...niinpä niin, ei tässä vaan pysy päänsä kanssa mukana koko touhussa. Mut on tää silti aika mahtavaa.

Maiju: Helpottavaa kuulla etten ole ainoa sävykuuro itkuissa! Ja toivon että sentään pysyn mukana näissä vähän suuremmissa kehityksissä. Niinkuin siinä että pari päivää sitten ensimmäistä kertaa muksu hymyili takaisin. Sitä ei oikein voi missatakaan ;)

Mulle kanssa varsin tuttua tuo äitiyden äimistely. En todellakaan ole ollut mikään lapsirakas tai varsinkaan vauvoista välittävä. Tyttöni on nyt vuoden ja hän on maailman ihanin pieni napero, mutta en siltikään muiden lapsista kauheasti välitä. Äitiyden opettelu ollut mulle myös aika haastavaa toisinaan, mutta yhdyn edelliseen kommentoijaan. Että kukin taaplaa tyylillään, ei niistä omista päivistä muuten selviä :D Tsemppiä vaan kaksin vauvan kanssa oltaviin päiviin (ja öihin)! Se voi olla aika rankkaa välillä. Kokemusta on..:)

Kyllä, kyllä, tuttipullon ohjaaminen suuhun viuhtovien pikku nyrkkien ohi on suorastaan saavutus josta kuka tahansa äiti saa olla ylpeä! Varsinkin jos tämä tarkkuutta vaativa operaatio tapahtuu pimeässä, puoli nukuksissa kello kolme yöllä... :D

No tänään koin 37 päivää kestäneen äitiyteni tähtihetken! Poika vääsi kakkoset kädelleni, lämmin kasa sitä itseään kädellä en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Äitiys on palkitsevaa :D

Äitiys on kyllä hurjaa. Siihen ei oikein osaa varautua mitenkään..mutta silti siitä jollain kieroutuneella tavalla nauttii :D Nauttikaa tekin Minin kanssa ihan kaikesta, sillä aika menee hurjaa vauhtia. Huomasin itse (kauhukseni) ajattelevani haikeudella sitä, kuinka pieni tyllerö oli 4 kk sitten... :)



Itse en osaa suhtautua vieraisiin vauvoihin edelleenkään, vaan mieluummin katselen niitä sopivalta etäisyydeltä ja syliin en oikein osaa ottaa vaikka karjuisi keuhkojaan pihalle. Omaani kyllä pyörittelen jo melkein ammattilaisen ottein... ;)

Piiu: Itse myös olen tuon käsitervehdyksen kokenut. Sitä ennen veti saman session aikana kerran vaippoihin, kaksi kertaa vaihtopöydälle, pissasi päälleni ja lopuksi vielä raahasi varpaillaan kakkaisen harsoliinan vaihtopöydän yli lavuaarin reunaa pitkin kun nostin kaveria neljännelle pyllypesulle lavuaaria kohti. Kakkapuoli alaspäin. Havahduin siihen vasta kun kuului "FLOP!" kun kamala kasa sitä itseään lösähti lattialle. Pakko siinä oli vaan nauraa :D

Jonkin verran tätä äiti-juttua työksenikin olen tukenut, joten voin sen sanoa, että ei vielä _kuulukaan_ osata tunnistaa eri itkuja toisistaan! Vielähän te tutustutte toisiinne! Tähän on ihan olemassa tutkittua tietoa ihmisnaaraan aivojen kehityksestä, joka tukee väitettäni, mutta en nyt viitsi mennä siihen... Eikä se vauva vahingoitu, jos vanhemmat vähän aikaa arpoo, että mikäs vinkaisu nyt on kyseessä.



Tuo yksikätisyys on kyllä kanssa metkaa. Oma henkilökohtainen ennätykseni oli säilyketölkin avaaminen vanhanaikaisella tökinavaajalla yhdellä kädellä. Huomoidaan tässä se, että aussivieraat eivät osanneet sitä käyttää edes kahdella kädellä. Tästä suorituksesta olen edelleen ylpeä, vaikka enää en siihen kykenekään. Kun ei oo pakko :)

Kun esikoiseni syntyi kymmenen vuotta sitten, tunsin itseni tosi oudoksi samankaltaisten ajatusten kanssa. Tätä lukiessa lämmin ymmärryksen aalto pyyhkäisi lävitseni.



En ollut edes pitänyt yhtäkään vauvaa sylissäni, ennen kuin oli oma. Kuinka edes olisin voinut? Pikkusisaruksia ei ollut ja muut äidit olivat olleet kammottavan ylisuojelevia omien vauvojensa suhteen. Johan siitä saisi jonkin taudin, jos sukulaistyttö tai naapurintyttö tulisi lähellekään. Sylistä takuuvarmasti putoaisi! Noh, kuinka sitä sen jälkeen olisi voinut enää kamalan positiivisesti suhtautua vauvoihin, kun ne olivat kiellettyjä.



Mutta eipä siinä selviytymisessä ollut käytännössä sen kummempaa, vaikka äitinikin yritti pelotella kauhutarinoilla. Johan sitä rinnat tulehtuu, tulee masennusta ja opiskelut parikymppiseltä jäävät (joo eivät jääneet, pari tutkintoa ja rapiat on tehty sen jälkeen). Ikävin juttu oikeastaan oli se epävarmuus, joka aina pääsi hiipimään kun ansioituneet täti-ihmiset päästettiin kertomaan arvioitansa.



Sanonkin nyt kolmen lapsen kokemuksella, että korvat kiinni kaiken maailman mammojen kommenteilta. He elivät aivan toiseen aikaan ja tietokin on paljon muuttunut. Onneksi.



Nyt on meidän aika olla parhaita äitejämme lapsillemme. Meillä on siihen ihan parhaat edellytykset.

Miuski: Sellaisen vanhanaikaisen hakas-avaajan kanssa vai? Minun on ihan pakko päästä kokeilemaan onnistuuko se täälläkin! :D

Jet: Olipas ihana kommentti :) Kuulin joskus jonkun sanovan että naiset pelottelevat toisiaan tasan kahdella asialla. 1) viisaudenhampaan poisto, 2) synnytys. Mutta lisäisin kyllä tuohon perään kolmanneksi lapsen kasvatuksenkin. Teet niin tai näin niin aina olet väärinpäin ;)

Pääsin eilen kotiin laitokselta. Kuolen ehkä nauruun lukiessani uusimman kirjoituksen... :) Synnytin sektiolla sunnuntai-iltana ja haava vielä aika tuore... sattuu kun nauraa, mutta kaiken viime öisen ja aamuisen itkun jälkeen on ihana nauraa. :) Odotan innolla ensi yötä huutavan pikkuisen kanssa. Onneksi nämä päivät on rauhallisia... vaavi tuhisee kantoliinassa ja isi hakee ruokaa. :)

Älkää ottako pahalla... (pyrkikää edes) mutta pakko kysyä, ovatko kaikki teidän lapsenne "vahinkolapsia", jos ei kerran vauvoista tykkää. Kysyn siksi, koska en itsekään pitänyt muiden vauvoja kovin hurmaavina- toisin kuin usein naisilta odotetaan-. Oma lapsi oli kuitenkin toivottu, vaikkakin tuli yllätyksenä. Viiden vuoden yrittämisen jälkeen.

Mikä on saanut synnyttämään (saati siittämään/hedelmöittämään) lapsen jos ei pidä vauvoista? Meidän aikuisten tajunta riittänee siihen että ennen kuin on itse isä tai äiti, niin siihen kuuluu vauva...

Millanen: Eihän se vahinkolasta tee jossei muiden vauvoja oikein ymmärrä :) Kyllä meidänkin lapsemme (ja varmasti muidenkin) on ollut erittäin toivottu, ja on erittäin rakastettu vaikka ei vielä oikein tiedä mitä sen kanssa tekee.

En ole itsekään ollut mikään järin vauvarakas ihminen, mutta luotin siihen, että kyllä luonto ajaa tikanpojan puuhun;) Poikamme on nyt 10 kk ja lähes kaikesta mitä ajattelin ennen hänen syntymäänsä ajattelen nyt toisin. Minulle ei äidinrakkaus syöksynyt päälle heti laitoksella, nyt toinen on joka päivä entistä rakkaampi. Alun koliikin, masennuksen ja kaaoksen jälkeen voin sanoa, että jokainen osaa ja saa olla omalla tavallaan paras äiti omalle lapselleen. Olisi aika hurjaa, jos vain jo valmiiksi vauvarakkaat saisivat hankki omia lapsia. Kyllä tämä on sellainen elämänmittainen seikkailurata ja kasvukertomus että Disneyland jää kakkoseksi:D

Millanen;2 lapsen äitee, molemmat toivottuja ja rakastettuja mutta "vihaan" vauva-aikaa....lapsia vaan ei saa kätevän taaperoikäisinä jos ei sitten adoptoi. No, vihaan on ehkä paljon sanottu mutta en oikeasti ole parhaimmillani väsyneenä ja vauvan kanssa se on yhtä tuskaa...

5 kk aikana ehdin oppia suunnilleen nälkä-uni-itkut, kunnes äiti meni sekaisin ja pitää nyt opetella uudet nälkä ja unikiljunnat :) Ja silmät aukeaa aina yhtäkkiä, että toinenhan on oppinut jotain uutta, mutta itse ei vaan aina heti väsynä tajua kuin ehkä viikon päästä.



Vinkki pullojen keittoon. Osta isot muoviset keittiöpinsetit (löytyy toki lastenliikkeistäkin virallisia pullomalleja), ne toimi mulla, kunnes hermostuin ja ostin vuoden turhakkeen - mikrosteriloijan... eri kätevä, kun ei tarvinnut käsiä polttaa ja huolehtia, unohtuiko liesi päälle.

Juuri tätä toivoinkin lukevani... Tsemppiä kaikille meille ja ihania hetkiä lastenne kanssa.

Millanen, tuo vahinkolapsi-termi on minusta vähän hankala siksi, että yleensä lapset saavat alkunsa aivan vapaaehtoisesti syntyneissä tilanteissa tietoisina siitä miten lapset saavat alkunsa.



Tietysti 60-luvulta lähtien, kun ehkäisy hyppäsi aimo harppauksen eteenpäin, syntyvyyden kontrollointi on ollut helpompaa. Sen jälkeen tuli vallitsevaksi sellainen yleinen ajatus, että kunnollisissa perheissä lapset "tehdään suunnitellusti". Mutta sekin on tultu nähtyä jo omakohtaisestikin, että asia ei todellakaan näin ole (olin suunniteltu ja haluttu, mutta omassa lapsuudenperheessäni ei ollut muuta kunnollista kuin korkeintaan kulissit).



Omassa sukupolvessa vaikuttaisi enemmänkin siltä, että lapset tulevat vähemmän suunnitelmallisesti. Aikuiset eivät odota, että ihmisruumis tai tai tilanteet menisivät käsikirjoituksen mukaan. Lapsettomuusongelmatkin ovat tavallisia. Jos en anna tämän lapsen syntyä, saanko uutta tilaisuutta? Ja yhtähyvin, enkö todellakaan pärjäisi nyt tämän tuloillaan olevan lapsen kanssa? Yhteiskunnassamme ihmiset harvemmin kuolevat nälkään tai kadulle, lisäksi koulutusta & työmahdollisuuksia piisaa. Niitä ei yksi tai useampikaan lapsi kaada. Yleisesti ottaen jo aikuisten sivistyksellinenkin pohja (joo, siis tosiaankin peruskoulu ja mahdolliset lisät sen päälle) antaa jo hirvittävän paljon työkaluja selviytymiseen.



Noh, tarinani lähti jo pidemmälle mutta pääpointtini on tämä: Yksi kätilö sanoi kerran, että terve aikuinen aina rakastaa lastansa. Minusta se oli hyvin sanottu.