Kuinka pitkään yksin olleet olette päässeet kiinni toisten ihmisten maailmaan?

Olen tekemisisissä lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat saman tyyppisiä persoonallisuudeltaan ja mielenkiinnon kohteiltaan kuin itse olen. Minulla ei ole voimavaroja smalltalkiin eikä useimpiin arkisten ja normaaleina pidettyjen asioiden tasolla liikkuviin keskusteluihin.

Viimeksi mainitussa kyse on siitäkin, ettei minulla ole mitään sanottavaa niihin, esim. en ole naimisissa enkä työelämässä. En myöskään esim. matkustele enkä ns. käy viihteellä. Monista henkilökohtaisista asioista, kuten rahasta, en edes halua puhua muiden kanssa. Joten jos keskustelun aiheena on työasiat, parisuhde, raha, matkailu tai juhliminen, olisin vain kuuntelevana osapuolena, mikä on silloin tällöin ihan ok, mutta en jaksa sellaista vuorovaikutusta kovin usein.

Olen sillä tavalla onnekas, että minulla on pari pitkäaikaista kaveria, jotka ovat introvertteja, elämänasenteeltaan rentoja (eli eivät ole suoritus- ja saavutuskeskeisiä) ja joiden kanssa minulla on yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

Ei ole tarvetta päästä kiinni toisten ihmisten maailmaan. Opintojentakia joutuu ihan tarpeeksi olemaan ihmisten kanssa. Sukulaisten luona käyn jouluisin ja kesäisin.

.

Minä en edes halua päästä kiinni toisten ihmisten maailmaan. Nuorempana yritin ympäristön painostuksesta enkä yritä enää toistamiseen. Aikuiset ihmiset hokevat kuin transsissa "niin nyt vaan kuuluu tehdä", "niin mutta mitä muutkin aattelee", "näin asiat nyt vaan ovat ja pitää vaan sopeutua". Suurella osalla on jatkuvasti enempi vähempi paha olo, joka purkautuu ulkopuolisiin esim. työpaikkakiusaamisena mutta kukaan ei tunnu uskaltavan myöntää itselleen sitä, mistä se paha olo johtuu. Ettei vain siitä, että on itsekin halunnut väen vängällä mukaan tähän toisten ihmisten maailmaan?

Siinä maailmassa on hyvin vähän mitään tavoittelemisen arvoista. Sääntöjen noudattaminen ja hiljaa kärsiminen tekevät ihmisestä hyvän ja arvostettavan. Sillä ei ole väliä, miten se hiljainen kärsimys väistämättä purkautuu. Eikä varsinkaan sillä, jos joku alkaakin kyseenalaistaa koko systeemiä ja miettimään kestävämpiä vaihtoehtoja tilalle. Itse asiassa sellainen saa tuntea sen nahoissaan välittömästi.

Oma maailmani on ehkä pieni ja kummallinen, mutta ainakaan kukaan ei kärsi eikä ketään yritetä alistaa.

Ettekö te sitten kärsi yksin?

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te sitten kärsi yksin?

Ei. Ainakaan minä en kärsi yksin olosta. Silloin tällöin tulee se tunne, että elämästäni puuttuu jotain, ja silloin harmittaa, mutta en kärsi.

Itselleni tie "monille tärkeiden asioiden pariin" oli mutkikas. Minun oli vaikeaa löytää kumppania, sillä minulla on ongelmaa narsismin kanssa. Osaan kyllä peittää piirteeni, mutta toivoin että löytäisin sellaisen kumppanin, joka rakastaa minua minuna, että minun ei tarvitse esittää tunteita joita minulla ei ole. Lopulta minun piti tunnustaa, että miehet huomaavat ematian puutteeni ja siihenhän se meni, että esitin empaattista, ja löysin sitten kumppanin näyttelemällä. Täytyy myöntää että raskasta on suhteessa missä ei voi olla oma itsensä. Sitten tapojeni mukaisesti jätin ehkäisyn pois ilman miesystäväni lupaa. Saimme siis lapsen ja jälleen olin raivannut tieni normaaliuden pariin. Siitä ehkäisyn jättämisestä tuli syvä luottamuspula parisuhteeseeni ja mies nallitti kaiken lapsen hoitamiseen liittyvän minulle, joka ei tiedä miten reagoidan luonnollisesti lapsen tarpeisiin. Geenit ja puutteellinen hoiva ovat tehneet lapsestani samanlaisen kuin minusta. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te sitten kärsi yksin?

Ei. Ainakaan minä en kärsi yksin olosta. Silloin tällöin tulee se tunne, että elämästäni puuttuu jotain, ja silloin harmittaa, mutta en kärsi.

Tuolla tavalla minäkin kuvittelin parikymppisenä selviäväni, mutta tilanne mennyt vain pahemmaksi kun ikää tullut lisää.

On niin paljon onnesta ja sattumasta kiinni kohtaako edes sellaisia ihmisiä, joiden elämään haluaisi kiinnittyä....

Minä olin yli 3-kymppinen kun sain ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) parisuhteen. Siihen asti olin yksin kaikin puolin, ei minkäänlaisia suhteita tai kavereita lukuun ottamatta muutamaa hyvin pinnallista tuttavuutta. Parisuhde alkoi niin, että mut raahattiin kapakasta sänkyyn, itse olin kaikin puolin että ei,ei. No toinen oli sinnikäs ja pikkuhiljaa se alkoi tuntua hyvältä. Siinä sitten oltiin yhdessä ja tehtiin lapsi kunnes 10 vuoden jälkeen mulle ilmoitettiin (toki erinäisten vaikeuksien jälkeen) että on löytynyt toinen. Nyt olen ollut kohta jo 10 vuotta yksin ja hyväksynyt tilanteen että ei ole parisuhdetta eikä sen enempää kavereita kuin ennenkään. Välillä on tosi raskasta eikä tilannetta helpota yhtään se, että töissä on tosi kurjaa tämän ikäisellä kun nuoret paahtaa ohi oikealta ja vasemmalta. Toisaalta olen huomannut että moni parisuhde voi todella huonosti ja niitä ylläpidetään vain kulissina. Että mullahan on vapaus tehdä mitä huvittaa... No useimmiten ei vaan huvita.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yli 3-kymppinen kun sain ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) parisuhteen. Siihen asti olin yksin kaikin puolin, ei minkäänlaisia suhteita tai kavereita lukuun ottamatta muutamaa hyvin pinnallista tuttavuutta. Parisuhde alkoi niin, että mut raahattiin kapakasta sänkyyn, itse olin kaikin puolin että ei,ei. No toinen oli sinnikäs ja pikkuhiljaa se alkoi tuntua hyvältä. Siinä sitten oltiin yhdessä ja tehtiin lapsi kunnes 10 vuoden jälkeen mulle ilmoitettiin (toki erinäisten vaikeuksien jälkeen) että on löytynyt toinen. Nyt olen ollut kohta jo 10 vuotta yksin ja hyväksynyt tilanteen että ei ole parisuhdetta eikä sen enempää kavereita kuin ennenkään. Välillä on tosi raskasta eikä tilannetta helpota yhtään se, että töissä on tosi kurjaa tämän ikäisellä kun nuoret paahtaa ohi oikealta ja vasemmalta. Toisaalta olen huomannut että moni parisuhde voi todella huonosti ja niitä ylläpidetään vain kulissina. Että mullahan on vapaus tehdä mitä huvittaa... No useimmiten ei vaan huvita.

oletko nainen vai mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yli 3-kymppinen kun sain ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) parisuhteen. Siihen asti olin yksin kaikin puolin, ei minkäänlaisia suhteita tai kavereita lukuun ottamatta muutamaa hyvin pinnallista tuttavuutta. Parisuhde alkoi niin, että mut raahattiin kapakasta sänkyyn, itse olin kaikin puolin että ei,ei. No toinen oli sinnikäs ja pikkuhiljaa se alkoi tuntua hyvältä. Siinä sitten oltiin yhdessä ja tehtiin lapsi kunnes 10 vuoden jälkeen mulle ilmoitettiin (toki erinäisten vaikeuksien jälkeen) että on löytynyt toinen. Nyt olen ollut kohta jo 10 vuotta yksin ja hyväksynyt tilanteen että ei ole parisuhdetta eikä sen enempää kavereita kuin ennenkään. Välillä on tosi raskasta eikä tilannetta helpota yhtään se, että töissä on tosi kurjaa tämän ikäisellä kun nuoret paahtaa ohi oikealta ja vasemmalta. Toisaalta olen huomannut että moni parisuhde voi todella huonosti ja niitä ylläpidetään vain kulissina. Että mullahan on vapaus tehdä mitä huvittaa... No useimmiten ei vaan huvita.

oletko nainen vai mies?

Mitä se tähän liittyy? Oletko sukupuolirasisti?

Mä oon oikeastaan päässyt siten, että olen alkanut avoimesti olla just niin omituinen kuin olen. Aiemmin sitä kai yrtti olla kuin tajuaisi jotain niistä asioista, joista muutkin ihmiset tajuaa ja sehän oli tietysti epäaitoa. Mutta nykyään ihan avoimesta avaan toiselle ihmiselle sitä omaa maailmaani jo heti tutustumisvaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon oikeastaan päässyt siten, että olen alkanut avoimesti olla just niin omituinen kuin olen. Aiemmin sitä kai yrtti olla kuin tajuaisi jotain niistä asioista, joista muutkin ihmiset tajuaa ja sehän oli tietysti epäaitoa. Mutta nykyään ihan avoimesta avaan toiselle ihmiselle sitä omaa maailmaani jo heti tutustumisvaiheessa.

Millaista ihmisten suhtautuminen keskimäärin on?

Mä olen aina ollut yksin ja varmaan tulen jäämäänkin. Arkisin keskityn työntekoon mutta näin pitkän pyhän kynnyksellä katkeruus taas nostaa päätään. Olen yrittänyt ottaa kontaktia muihin ihmisiin mutta nähtävästi mussa on jotain vikaa. Nettiin laitoin deitti-ilmoituksen ja tapasin vähän itseni kaltaisen miehen mutta mies ei ole musta kiinnostunut muuta kuin satunnaisena seurana. Serkkuni laittoi samoihin aikoihin ilmoituksen ja on nyt menossa kihloihin siellä tapaamansa miehen kanssa. Töissä saan usein istua yksin lounaalla, eikä mua koskaan pyydetä töiden ulkopuolisiin menoihin. Taas on edessä yksinäinen juhannus. Vähän vaikea on olla tuntematta katkeruutta.

Mua on kyllä töissä pyydetty joskus rientoihin, mutta kun mua ei oikeestaan kiinnosta. Työpaikan suhteet on vaan oikeesti perseen nuolemista. Haluan vain aidosti oikeita suhteita. No niitä ei tule, sen tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yli 3-kymppinen kun sain ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) parisuhteen. Siihen asti olin yksin kaikin puolin, ei minkäänlaisia suhteita tai kavereita lukuun ottamatta muutamaa hyvin pinnallista tuttavuutta. Parisuhde alkoi niin, että mut raahattiin kapakasta sänkyyn, itse olin kaikin puolin että ei,ei. No toinen oli sinnikäs ja pikkuhiljaa se alkoi tuntua hyvältä. Siinä sitten oltiin yhdessä ja tehtiin lapsi kunnes 10 vuoden jälkeen mulle ilmoitettiin (toki erinäisten vaikeuksien jälkeen) että on löytynyt toinen. Nyt olen ollut kohta jo 10 vuotta yksin ja hyväksynyt tilanteen että ei ole parisuhdetta eikä sen enempää kavereita kuin ennenkään. Välillä on tosi raskasta eikä tilannetta helpota yhtään se, että töissä on tosi kurjaa tämän ikäisellä kun nuoret paahtaa ohi oikealta ja vasemmalta. Toisaalta olen huomannut että moni parisuhde voi todella huonosti ja niitä ylläpidetään vain kulissina. Että mullahan on vapaus tehdä mitä huvittaa... No useimmiten ei vaan huvita.

Helpottaako lapsi elämää?

En ole edes yrittänyt päästä kiinni muiden ihmisten maailmaan. Mulla on mun maailmani ja ihmiset siinä ovat halunneet olla osa mun maailmaani. Oli tietenkin vaikea löytää ihmisiä, joille kelpasin sellaisena kuin olen. Pitkä yksinäisyys  ja koulukiusaamistausta oli tehnyt mut varovaiseksi ja epäluuloiseksi. Netissä kuitenkin tapasin yhden mua reilusti vanhemman naisen, joka vaikutti mukavalta, ymmärtäväiseltä ja elämää kokeneelta. Hänellä ei ollut mitään vaatimuksia ystävyyssuhteelle vaan oli rento ja vilpittömän iloinen aina, kun tavattiin. Käytiin alussa vain kahvilla, kirppiksillä, maalaismarkkinoilla ja toreilla. Hän osasi keskustella hyvin monista aiheista ja esitti aina sanansa ja kysymyksensä siten, että jätti mulle "takaportin auki", jotta mun ei tarvinnut vastata sellaisiin kysymyksiin tai ottaa kantaa sellaisiin asioihin, joihin en halunnut vastata tai jotka koin sillä hetkellä vielä liian henkilökohtaisiksi. Hänen seurassaan mun ei ole koskaan tarvinnut jännittää, koska hän on osannut tehdä tilanteet mulle helpoiksi. Nettikohtaamisestamme tulee syksyllä kuluneeksi 8 vuotta. 

Olen pakottanut itseäni erilaisiin menoihin ja harrastuksiin ja toivon että "normaaliutta" tarttuu matkan varrella.

En usko, et enää pystyn. Tai kun olin 20v.niin mun itsetunto vaan murrettiin niin pahasti, ja tästä lähti kierre. Oon täysin murtunut.