Jumissa parisuhteessa vaikean miehen kanssa

Nuorempana ihmettelin, miten ihmeessä ihmiset jäävät jumiin parisuhteisiin, joissa eivät ole täysin onnellisia. Että eihän se eroaminen niin kamalan vaikeaa ole, lähtee vaan ja alkaa sinkuksi. No, enpä ajatellut, että löytäisin itseni myöhemmin juuri tällaisesta tilanteesta. Että eivät ne asiat sitten kuitenkaan ole aina niin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Olen ollut yhdessä mieheni kanssa viitisen vuotta. On yhteinen asunto ja asuntolaina, on hyviä kausia ja on huonompia kausia. Riitelemme paljon, varmasti paljon enemmän kuin parit noin keskimäärin. Mies on töiden takia pitkiä aikoja poissa kodista. Kun hän on kotona, hän ei tee juuri mitään muuta kuin istu television ääressä. Pahinta on kuitenkin miehen itsekkyys ja kyvyttömyys huomioida minua; hän ei vaan osaa ottaa minua juuri missään asiassa tai päätöksessä huomioon. Kotitöitä mies ei tee juuri ollenkaan, koska "ei pidä niistä". No en pidä minäkään, mutta jonkun ne on ne tehtävä. Miehellä on myös äärimmäisen huonot hermot ja hän on usein huonolla tuulella. Hänellä on myös jonkunasteista masennusta, mutta ei suostu asiasta lääkäriin. Kuulostaa varmaan jokaisen unelmamieheltä?

Ja miten minä päädyin tällaiseen tilanteeseen? Eihän mies tietenkään ollut alkuun tuollainen. Totta kai minä ihastuin myös omaan ihannemielikuvaani hänestä, mutta tuskin kukaan alkaisi parisuhteeseen mieheni kaltaisen tyypin kanssa, jos näkisi saman kuin mitä minä näen nyt. En tiedä. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, rakastan häntä silti ja joskus on sentään niitä parempia kausia. Mutta en minä tällaista elämää itselleni toivonut. Joskus kaiholla mietin entisiä puolisoitani, jotka laittoivat ruokaa ja tekivät jotakin muutakin elämässä kuin katsoivat televisiota. Olisi kuitenkin helmpompaa lähteä, jos rakkaus olisi täysin kuollut enkä tuntisi miestä kohtaan enää mitään positiivista. Tuntuu myös, että näin vanhempana eroa vaan yksinkertaisesti vaikeuttaa esimerkiksi rahalliset asiat ihan eri tavalla; yhteisestä vuokrakämpästä on paljon helmpompaa lähteä kuin lähteä myymään yhteistä omistusasuntoa (johon menivät kaikki suuremmat säästöni muutenkin). Nuorempana eroaminen on jotenkin myös hyväksyttävämpää, tiedän, että esimerkiksi sukulaiset tulisivat paheksumaan eroa voimakkaasti.