Sinä, joka olet joutunut oppimaan kaiken vaikeimman kautta, voisitko kertoa tarinasi?

Minä olin sellainen omasta tahdostani. Luonteeni oli sellainen. Ymmärrätkö? En ollut virhe. Voitko käsittää sen? Ehkä te olitte virheitä itse?

Te olitte virheitä kaikki järjestään. Itsekkäitä paskoja.

Voitko nyt ymmärtää, että minut luotiin sellaiseksi? Käsitätkö?

En koe, että vaikeimman, sillä onhan paljon vaikeampiakin elämiä. Minulla oli vaikeat lähtökohdat, mutta olen ollut selviytyjä. Olen eristäytynyt ja suojannut itseäni. Välttänyt huumeet ja pitänyt huolta terveydestäni. Olen lukenut ja tehnyt suunnitelmia.  Opiskellut ja valmistunut hyvin arvosanoin. Nähnyt nälkää. Saanut työtä. Säästänyt. Aina pitänyt vararahastoa, vaikka nälkäisenä ja tehnyt töitä alaikäisesti asti. Maksanut itse elämiseni melkein kokonaan 16 vuotiaasta ja kokonaan 18 vuotiaasta. Olen ollut maailmassa alussa yksin ja se on ollut vaikeinta. Olen ekstrovertti, joka pakotettiin introverttiyteen. En hallitse sosiaalista kanssakäymistä vieläkään hyvin, koska olen kokematon. Tahdon uskoa ihmsistä hyvää, mutta samalla olla varautunut, pitää tarvittavat langat omissa käsissäni. Se että olen saanut kartutettua varallisuutta, on hyvä asia. Olen nykyisin vapaampi kuin ennen. On varaa kuluttaa sopivasti. On varaa tutustua ihmisiiin. On varaa luottaa ja nähdä onko joku luottamukseni arvoinen vai ei. Vaistoni ja intuitioni ovat tarkat. Osaan elää myös erakkona. Olen oppinut rakastamaan.

?_? Hämmentäviä vastauksia, joku taisi ottaa nyt vähän turhan henkilökohtaisesti.

Koulukiusaamisen takia aloin kärsiä ahdistuksesta yläasteella (isäni joi myös liikaa). Koin itseni hyvin yksinäiseksi ja pelokkaaksi sekä turhaksi. Aloin liikkumaan hämärissä porukoissa, joissa käytettiin päihteitä. Tunsin kuuluvani johonkin. Vastaavasti jouduin myös kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Tätä jatkui yläasteen lopusta oikeastaan koko lukio-ajan loppuun saakka. En siis saanut kunnollisia kavereita lukiostakaan. Hoidin kuitenkin opintoni kunnialla. Mussa oli kaksi puolta.

Yliopiston alettua muutin Helsinkiin opiskelujen takia. Yliopistosta sain vihdoin kavereita. Huomasin kuitenkin, että olin jäänyt henkisesti jälkeen muista opiskelijoista. Esimerkiksi työkokemusta minulla ei ollut nimeksikään. Työelämässä koin vaikeuksia johtuen epäluottavaisuudestani ja ajoittain voimakkaastakin ahdistuksesta. Nyttemmin olen jo harjaantuneempi. Uskallan luottaa, että elämällä on minullekin jotain annettavaa ja alan vähitellen arvostaa itseäni ja olemaan avoimempi. Minulla on myös miesystävä, jota ei tarvitse pelätä.

Tulevaisuudessa haluan olla omavarainen ja pärjäävä ja sellainen, josta voi olla ylpeä. Kasvaminen on ollut vaikeaa, mutta nyt olen vähitellen rakentanut tukevan perustan, jonka päälle voin luoda uutta. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, miesystävälleni, sisaruksilleni ja kavereilleni. Elämä tuntuu vihdoin hieman helpommalta, vaikka oppimista on toki jatkuvasti.

💗

Ei noin vaikeita.

Äidin vakava sairastuminen vaikutti ehkä eniten.

Tästä huolimatta mun elämä varmaan 20v. saakka oli kuin oppikirjasta. Ei mtn muita vaikeita kokemuksia.

Kunnes sairastuin eikä syytä löytynyt ja tästä alkoi alamäki.

En voi käsittää, kun aina oon ollut ns. kunnollinen. Haluisin mun vanhan elämän takas, mut oon vihdoin menossa eteenpäin.

Se vaan on hankalaa, kun hyvistä lähtökohdista huolimatta koko elämä pilattu viimeisen neljän vuoden aikana.

Ehkä tutkinto ja ulkomaille muutto?

Miun vanhemmat ei välittäny. Oon sosiaalisesti kyvytön foobikko. 😱

Tsemppiä kaikille!

♡

Vierailija kirjoitti:

Miun vanhemmat ei välittäny. Oon sosiaalisesti kyvytön foobikko. 😱

Ei minuukaan vanhemmat jeesannu, ite oon ittestäni huolen pitäny.