Etä-äidin suru

Erosin miehestä ja huonosta parisuhteesta usean vuoden harkinnan jälkeen. Miehenkin kanssa oltiin puhuttu jo pitkään, ettei meillä ole mitään parisuhdetta, että ollaan pelkästään lasten takia yhdessä. Mies olisi tyytynyt siihenkin, ettei lämpöä ja läheisyyttä ole, kunhan "Oy Perhe Ab" vaan jotenkin rullaa. Sanoi tyytyvänsä.. mutta käytös kertoi jotain muuta. Lopulta minulle tuli jonkinlainen emotionaalinen burn out, totaalinen väsymys ja ahdistus, että oli pakko nostaa kissa pöydälle ja ilmoittaa, että nyt en enää halua tällaista elämää ja että haluan erota. Mies yritti kovasti, että jatkettaisiin... ymmärsin, että syyt haluun liiton jatkamiselle hänellä oli kuitenkin ihan muut kuin että olisi minua syvästi rakastanut. Nyt olen asunut 5 kk erillään ja miestä en kaipaa yhtään takaisin, sitä ratkaisua en kadu.

Se mitä nyt suren, on se, että teini-ikäiset pojat (15 ja 17v.) jäivät isän luo asumaan vanhaan kotiin. Siellä on kaveripiiri ja tuttu koti ja nyt varsinkin kesäaikaan kun mopoilla päristellään pitkin kyliä, niin he eivät juuri ehdi luonani olemaan, he elävät pitkälti jo omaa elämäänsä. Ikävä ja suru on VALTAVA. Talvella vielä olivat luonani monesti viikonloppuisin, mutta kevät ja mopo-meininki, kaverit, vanha tuttu piiri, omakotitalon harrastetilat ym. pitävät heidät vanhoissa kuvioissa isänsä luona, vaikka isä ei aina niin "kunnon" isä olekaan (hieman jyrkkä ja tiuskiva tapaus). Siis ison elämänmuutoksen tuska ja kai jonkinlainen tyhjän pesän syndrooma yhtäaikaa. En tiedä miten tästä yli pääsee, ahdistus ei helpota millään. Sanotaan, että suru pitää surra pois, mutta tuntuu, ettei se lopu koskaan.

Onko täällä muita etä-vanhempia? Miten te olette selvinneet?

(Suhde poikiin on minulla erittäin hyvä, siitä ei ole kiinni, etteivät luonani ehdi käymään.)

Ja mitään "mitäs erosit" kommentteja en kaipaa... suhteemme oli niin tulehtunut, että sitä ei enää saatu korjattua.