Kannustuksen puute lapsuudenkodissa

Olen vasta nyt aikuisena tajunnut etteivät vanhempani ole koskaan kannustaneet minua mihinkään vaan pikemmin opettaneet alistumaan ja ottamaan vastaan sen mitä tulee ja tyytymään siihen. Ei ole kannustettu unelmoimaan ja opetettu että haaveita saa tavoitella ja niitä voi onnistua toteuttamaankin. Olen juuri havahtunut siihen miten passiivinen olen ollut koko oman elämäni suhteen ja miten paljon enemmän olisin voinut saada jos olisin osannut ja uskaltanut tavoitella jotain. Harmittaa ja raivostuttaakin välillä. Nyt voin asian ymmärrettyäni tietty muuttaa suuntaa, mutta ärsyttää vaan kun edelleen vanhempien kommentit kuulumisiini ovat latistavia ja neuvot (joita en ole pyytänyt) tyyliin että jatka nyt vaan siinä työssä (jota vihaan enkä ole muutenkaan ajatellut tehdä koko loppuelämääni). Ikään kuin siitä tulisi jotain lisäarvoa että pitkittää ikäviä tilanteita ja ja vaan passiivisesti tyytyy. Pitäisivät vaan kommenttinsa ominaan jos eivät voi sanoa mitään hyvää tai kannustavaa. Viime aikoina olen jutellut joidenkin nuorempien ihmisten kanssa ja pannut merkille sen eron joka on heissä ja minussa ja heidän ikäisenään: itselläni ei teininä ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, koska niihin ei oltu kannustettu vaan pikemmin jopa otettu luuloja pois enkä tiennyt että mikään voisi koskaan muuttua.