Lue keskustelun säännöt.
Inhoan ja häpeän itseäni
13.06.2018 |
Olen nelikymppinen äitihenkilö ja minua vaivaa aivan mieletön itseinho. Se on ollut osa minua niin kauan kuin muistan. Tein mitä hyvänsä, häpeän sitä. Siis ihan kaikkea. Häpeän jokaista tekemääni asiaa jollakin tapaa ja jostakin syystä ja häpeän itseäni ihan kaikessa ja ihan koko ajan. Se ei kuitenkaan juuri näy päällepäin, päinvastoin uskoisin että tuntemattomat luulevat minua leuhkaksi tai ylpeäksi.
Jouduin äsken juttelemaan naapurin kanssa ja nyt minua ärsyttää, koska tapani mukaan käyn kohtaamista läpi päässäni ja häpeän itseäni ja käytöstäni aivan järkyttävästi, vaikka tiedän ettei siihen oikeasti ole syytä ainakaan tässä määrin.
MITÄ tälle voi tehdä? Onko muilla tällaista? Mistä tällainen musertava häpeä voi tulla ja onko siitä mahdollista päästä eroon?
Kommentit (12)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia voisi auttaa. Yleensä juontuu lapsuuden tapahtumista jos mitään nykyhetken syytä ei ole.
Mäkin aina facepalmaan itelleni jälkikäteen. Oon vaan välillä ihan uskomattoman nolo ja kiusallinen, omasta mielestäni. On taipumusta miettiä liikaa, ylitulkita, jämähtää epäolennaisuuksiin, olla liian itsetietoine ja pelätä virheitä (epätäydellisyyttä). Haluaisin oppia olemaan rento, eli etten ottaisi asioita, etenkään itseäni, niin vakavasti.
Asiaa pahentaa rumuus, jonka takia tuntuu, ettei mulla ole varaa olla yhtä "löysäilijä" kuin taviksilla, vaan pitäisi olla vielä enemmän ollakseen minkään arvoinen. - 4
Joka päivä teen jotain uutta hävettävää. Hävettämistä helpottaa tieto että huomenna en enää muista koko tapahtumaa. Tämän kun sisäistää, ei enää hävetä ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mäkin aina facepalmaan itelleni jälkikäteen. Oon vaan välillä ihan uskomattoman nolo ja kiusallinen, omasta mielestäni. On taipumusta miettiä liikaa, ylitulkita, jämähtää epäolennaisuuksiin, olla liian itsetietoine ja pelätä virheitä (epätäydellisyyttä). Haluaisin oppia olemaan rento, eli etten ottaisi asioita, etenkään itseäni, niin vakavasti.
Pössyttely auttaa.
Tuttua, tosin mun tilanne ei ole noin paha sentään. Yleensä vaan jätän asioita tekemättä, ettei tarvitse hävetä. Toisaalta mietin vieläkin vuoden parin takaisia keskusteluita, joissa muka "nolasin" itseni. Tuskin muut edes on nähneet sitä sillä tavalla, eivätkä taatusti enää ainakaan muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin aina facepalmaan itelleni jälkikäteen. Oon vaan välillä ihan uskomattoman nolo ja kiusallinen, omasta mielestäni. On taipumusta miettiä liikaa, ylitulkita, jämähtää epäolennaisuuksiin, olla liian itsetietoine ja pelätä virheitä (epätäydellisyyttä). Haluaisin oppia olemaan rento, eli etten ottaisi asioita, etenkään itseäni, niin vakavasti.
Pössyttely auttaa.
Melkeen tässä alkaa harkita epätoivoisiakin konsteja, kun turhauttaa oma persoonallisuus. Mieluiten kuitenkin pysyisin päihteettömänä. Pelkään tulevani helposti riippuvaiseksi. Lähisuvussa on jo 2 - 3 alkoholistia
- 4 ja 5
Ei se pössyttely ja juominen auta. Pahempi olo siitä vain tulee ja kovempi häpeä. Tämä on niin kiinteä osa persoonallisuutta no, että olen havahtunut siihen oikeastaan vasta viime vuosina.
Terapia ehkä auttaisi, mutta vaikka olen koettanut etsiä sopivaa terapeuttista, en ole löytänyt. Olen käynyt neljän luona, mutta fiilis ei ole natsannut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi täältä löytyy yksi samanmoinen. Nainen minäkin, jo yli kuudenkymmenen. Olen miettinyt pääni puhki, mikä minusta on tämmöisen tehnyt. Olen pidetty, kauniiksikin sanottu, mutta itsetunto on miinuksen puolella ja juuri tuo kaiken aikainen omien tekojen ja puheiden analysointi. Rasittavaa. Eläkkeelle pääsyä odotan, sitten ei ainakaan tarvitse työpaikan asioita vatvoa. No, enköhän minä keksi muuta surtavaa tilalle. 🤔🤕
Mulla samaa ja luulen, että johtuu siitä että minu vähäteltiin lapsena, sain selkääni, vaikken ollut tehnyt mitään pahaa. Koulussa olin ujo ja pelkäsin auktoriteetteja esim. opettajaa ja sama on jatkunut työelämässä eli esimiespelko.
Vanhempani arvosteleivat minua hirveästi lapsuudessani. Olivan aika juntteja, mutta silti koko ajan sanomassa, miten pitäisi olla, mitä tehdä ja mitä ei tehdä. Sain näkyä, mutta en kuulua. En saanut olla luova. Kun itkin, minua ei tuettu. Sama koskee sisarustani. Meiltä vaadittiin, mutta ei annettu eväitä niihin vaatimuksiin. Luulivat varmaan, että on sisäsyntyistä tietää kaikki asiat jne.
Emme kelvanneet omina itsenämme, veljeni ja minä. Siksi jäi sellainen häpeä, vaikkakin tiedän että ihan turhaan. Molemmat pärjäämme ihan hyvin, mutta itsetunto on huono.
Tee jotain mikä on oikeasti häpeämisen arvoista.
Saat siitä perspektiiviä ja lakkaat häpeämästä turhia pikkujuttuja.