Voiko olla ihmistä, joka ei muista lapsuudestaan mitään?

Ei ole yleistä. Seurustelin pitkään tuommoisen miehen kanssa, joka ei juuri muistanut paljon mitään lapsuudestaan, nuoruudestaan kyllä. Sana juttu seurustelusuhteista, ei muistanut milloin ja kuinka kauan on seurustellut kenenkin kanssa. Ei ollut mikään keskustelijatyyppi, lähinnä kyllä/ei-vastaaja. Välillä oli olo kuin toimittajalla, jos yritti virittää pientäkään keskustelua, joka luonnollisesti ihmisten välillä syntyy. Tällä miehellä oli sitten jotain tunnetason ongelmia (ei halunnut terapiaan/kyennyt nihinkään muutokseen), ei ollut väkivaltainen tai narsistinen tms. Suhde päättyi aikanaan.

Lapsuudessa koettu trauma saattaa aiheuttaa sen, että muistoja on kovin vähän. Omalla kohdallani lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö on pyyhkinyt pois paljon asioita. Itse asiassa niistä ns. tavallisista tapahtumista ei ole jäänyt muistijälkeä ollenkaan.

No mä en muista lapsuudesta kuin satunnaisia asioita. Muistan kodin, oman huoneeni suurin piirtein. Ja muistan mummolat, joissa käytiin usein.

Koulusta muistan yksittäisiä asioita, esim. kun hiihtokilpailuissa menin puuta päin ja kun luokkakaverilta katkesi etuhampaat ja toiselta irtosi sormet. Opettajia muistan hämärästi. 

Ja sitten muistan parhaan kaverini ja leikit ja yökylät hänen kanssaan ja mökkireissut. Mutta siinäpä ne sitten onkin. Mitään joka vuodesta kertovaa novellikokoelmaa en pystyisi kirjoittamaan :D . Valokuvista muistaa jotain. Eikä mulla mitään traumoja ole :)

Mutta en mä muista omien lasten vauvavuosistakaan yhtään mitään. Valvoin valvoin valvoin ja yritin pysyä hengissä ja pitää lapset hengissä. Ei mitään muuta mielikuvaa.

No miksipä ei voisi olla?

Aleksitymialle tyypillistä. Oma mies ei muista lapsuudestaan mitään.

Ei kai se välttämättä noin voi olla, että jonkun trauman takia ei muista : itse en muista muutakuin harrastukset ja niiden vetäjät sekä niihin liittyviä tunnelmia ja tapauksia paljonkin -- aivan kertakaikkisen mahtavaa aikaa. Muu taitaa olla niin normisettiä ettei kummempia muisteloita. Joistain valokuvista sitten juolahtaa joku joulunvietto tai juhannuskokko perheen kanssa mieleen että aijoo niin tosiaan.

Minä muistan lapsuudestani ja nuoruudestani melkoisen vähän.

Ei kyllä ollut mitenkään helpoin lapsuus/nuoruus vaikkei vaikeinkaan..

Mies on kerran maininnut, että hänellä on ollut vaikeuksia tuntea tunteita.

Äidistään puhuu positiiviseen sävyyn, isästään ei juurikaan puhu. Kun kysyin häneltä oliko hänellä onnellinen lapsuus, hän mietti pitkään ja totesi lopulta, että "kai joku niinkin voisia sanoa".

Mies ei ole hiljainen muiden joukossa ja naisiakin hänellä on ollut paljon. Sosiaalisissa tilanteissa hän osaa toimia hyvin. Luulen kuitenkin, että harva on nähnyt hänestä tätä lukkiutunutta puolta ja harva tuntee häntä kovin syvällisesti.

Itse mietin lähinnä mitä tästä puolesta pitäisi ajatella, tuntuu, että hänellä on elämässään mustia aukkoja. Toistaiseksi olen jatkanut hänen tapailuaan.

AP