Lue keskustelun säännöt.
Olen 27v nainen ja tulen elämään koko loppuelämäni yksin.
05.06.2018 |
Kukaan mies ei ole koskaan minua rakastanut. On kai oltu joskus kiinnostuttu minusta, mutta siitä pidemmällä kiinnostus aina lopahtaa, enkä tiedä mitä teen väärin. En ole edes koskaan seurustellut.
Toinen syy että en käy paljon missään paikoissa, ja ihmisten seurassa olo väsyttää. En tutustu uusiin ihmisiin missään. Niinpä olen tullut siihen lopputulokseen että loppuelämäni saan viettää yksin, ilman rakkautta.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 23-vuotias nainen ja samoja kokemuksia minulla. Minuunkaan ei ole kukaan "virallisesti" ollut rakastunut. Jotain ihastumisia on ollut, mutta en uskalla itse tehdä aloitetta. Omassa tilanteessa vaikuttaa myös paljon kaikki ikävät kokemukset ihmisistä ja tällä tarkoitan niin miehiä ja naisia kumpiakin. Olen tullut niiden myötä vieläkin varovaisemmaksi sillä en vaan voi enää toimia "tyhmästi" ja luottaa vääriin ihmisiin. Tämän kaiken lisäksi olen myös jo liikaa tottunut olemaan yksin. Jos joskus olen onnekas ja löydän kumppanin niin tiedän, ettei hän voi olla mikään tavallinen. Hänen täytyy olla jotenkin erilainen, ehkä myös "kovia kokenut" ja sen takia sovimme yhteen. Uskon, että moni "tavallinen" ihminen ei mitenkään ymmärrä elämääni ja tällainen elämä olisi hänelle pelkkä vitsi.
En halua tehdä itsestäni mitään "erikoista", mutta silti pakko sanoa etten ole mikään "normi" ihminen ja tuskin löydän siitä joukosta itselleni kumppania. Tai jos löydän niin elämämme on niin erilaista, ettei siitä tule mitään yhdessä. Nyt en edes halua ajatella koko asiaa sillä tällä hetkellä on niin paljon muita ongelmia ratkottavana, etten olisi edes mitään mukavaa seuraa. Jos olen sitä koskaan. Jos ihme tapahtuu niin se on tervetullut. Toisaalta olen huono tekemään itse jotain asian eteen. Sori valitus. Pelkään kyllä itsekin välillä, että miten tässä käy ja koko elämässä ylipäätään.
Nyt lopetat murehtimisen ja elät elämääsi. Laitat itsesi tilanteisiin avoimin mielin ja alttiina uudelle. Jos kymmenen vuoden päästä tilanne on edelleen sama niin sitten voi jo vähän huolestua.
Se on helppo sanoa. Jos en suojele itseäni niin hajoan kokonaan. Ei ihminen kaikkea kestä. Joskus on pakko olla varovainen. Joskus se elämäntilanne on vaan huono, eikä sitä millään taikaiskulla muuteta. Kyllä minäkin yritän olla positiivinen kaikesta huolimatta. Kaikilla on eri tie ja minulle se on ollut hankala myös monista itsestä johtumattomista syistä. Ja kyllä minäkin "elän" joka päivä tätä elämääni niillä resursseilla millä pystyn. Jos joku pystyy hetkessä muuttamaan elämänsä suunnan ja on kuin toinen ihminen niin minä en siihen pysty. Sori tästä viestistä. En vaan aina jaksa sitä, että tuomitaan heti "asennevammaiseksi" jos kertoo, että on vaikeaa. Moni ei varmaan olisi edes näin selväjärkinen kuin minä jos olisi elänyt tätä samaa elämää. Ja en kaipaa sääliä, mutta ymmärrystä siihen miksi en ole se sosiaalinen ihminen, joka hetkessä juoksee vieraiden joukkoon. Ymmärrystä siihen miksi "säästän" ja suojelen itseäni. Ja ymmärrystä siihen miksi en aina toimi niin kuin muut. Se olisi jo tyhmyyttä jos en olisi edes jotain menneisyydestä oppinut ja tekisin ne samat virheet uudestaan. Ja samalla on tietysti turha valittaa tilanteesta, koska olen myös itse yksi syyllinen siihen. Pahoittelut jos nyt suututan jonkun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä parempi yksin kuin huonossa seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan mies ei ole koskaan minua rakastanut. On kai oltu joskus kiinnostuttu minusta, mutta siitä pidemmällä kiinnostus aina lopahtaa, enkä tiedä mitä teen väärin. En ole edes koskaan seurustellut.
Toinen syy että en käy paljon missään paikoissa, ja ihmisten seurassa olo väsyttää. En tutustu uusiin ihmisiin missään. Niinpä olen tullut siihen lopputulokseen että loppuelämäni saan viettää yksin, ilman rakkautta.
Onko sulla rima korkealla? MItä jos sua lähestyisi esim. päälle nelikympinen mukava mies tyyliin herra 47?
Tuskin sitä noin alas tarttee sentään laskea.
M35
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin uskon kohtaloon, se mies voi löytyä vaikka roskapussin vienti matkalta jos on tarkoitettu näin.
Jos etsimällä alkaa etsimään niin se ei ainakaan sitä oikeata rakkautta ole sitten.
Pikemminkin ikisinkkuja yhdistää juurikin se, että eivät ole aktiviisesti etsineet ja olleet paikoissa, joissa nuoret ihmiset pariutuvat - esim. heikko itseluottamus tms. nuorena...
Eli jos haluaa, pitää etsiä - ja mitä vanhempi on itse, niin sitä vaikeampaa on muutenkin enää löytää kumppania, joten pitää etsi jopa kahta kauheemmin.
Ja kun ei ole vanhempana positiivisa kokemuksia, niin se vain tuppaa näkymään muille ihmisille ulospäin sellaisena perusnegatiivisuutena, joka ei luonnollisestikaan paranna ihmisiin tutustumismahdollisuuksia.
Terapia on auttanut itsellä saamaan pahimpia lukkoja auki ja voin tituleerata itseäni nyt (glup) positiiviseksi ja sosiaaliseksi ihmiseksi, jota en olisi ikinä uskonut olevani 20 vuotta sitten. Se ei ole ollut helppo tie, mutta ehdottomasti sen arvoinen.
Tsemppiä kaikille, jotka kamppailevat kyseisen ongelman parissa.
Täällä 29 v nainen ja tiedän myös että minä tulen olemaan yksin koko elämäni. Koskaan en ole seurustellut sillä ihastun vain 9-10 tason miehiin (itse olen 6) jotka kelpuuttavat mut vain seksiin paremman puutteessa jos siihenkään. En voi sille mitään että tavikset ei kiinnosta, olen yrittänyt antaa mahdollisuuksia miehille jotka eivät kiinnosta, mutta en voi pakottaa tunteita, jos en kiinnostu, en kiinnostu enkä halua seurustella vaan seurustelun takia. Yksin siis mennään. No, ainakin saan joskus (harvoin) seksiä niiltä 10 miehiltä. Sen on riitettävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35v ja tullut uskoon eli vain uskova mies olisi vaihtoehto. Ei varmaan tarvi enempää selittää miksi forever alone.
Miksi ajattelet näin? Entä jos kumppanisi ei olisi uskovainen, mutta silti rakastaisi, arvostaisi ja kunnioittaisi sinua?
Omat vanhempani ovat tästä esimerkki: toinen kuuluu pieneen seurakuntaan (ei siis ev lut kirkkoon) ja toinen toimii vasemmistossa. Molemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan ja toistensa ratkaisuja.
Toki jos se "uskottomuus" ei näy elämisessä niin sitten minulle se ja sama. Tuppaa vain olemaan niin että kolmikymppinen, joka ei ole uskossa Jeesukseen, yleensä kiroilee, juo, täyttää elämäänsä turhalla tv viihteellä ja väkivaltaelokuvilla, ei rakasta lähimmäisiään.. Kyllä nämä asiat vaikuttaa arkipäivässä.
Ehkä ne on ne piirit enemmänkin. Tunnen monta ateistia ja agnostikkoa, jotka eivät tee mitään noista. Itse toki katson kaikenlaisia elokuvia, myös niitä syntisiä.
35v ja tullut uskoon herättää epäilyksen, että millaista elämää sitten elettiin aiemmin? Oliko kenties vähemmän nuhteetonta, renttujen kanssa vietettyä? Miehiä ja päihteitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 23-vuotias nainen ja samoja kokemuksia minulla. Minuunkaan ei ole kukaan "virallisesti" ollut rakastunut. Jotain ihastumisia on ollut, mutta en uskalla itse tehdä aloitetta. Omassa tilanteessa vaikuttaa myös paljon kaikki ikävät kokemukset ihmisistä ja tällä tarkoitan niin miehiä ja naisia kumpiakin. Olen tullut niiden myötä vieläkin varovaisemmaksi sillä en vaan voi enää toimia "tyhmästi" ja luottaa vääriin ihmisiin. Tämän kaiken lisäksi olen myös jo liikaa tottunut olemaan yksin. Jos joskus olen onnekas ja löydän kumppanin niin tiedän, ettei hän voi olla mikään tavallinen. Hänen täytyy olla jotenkin erilainen, ehkä myös "kovia kokenut" ja sen takia sovimme yhteen. Uskon, että moni "tavallinen" ihminen ei mitenkään ymmärrä elämääni ja tällainen elämä olisi hänelle pelkkä vitsi.
En halua tehdä itsestäni mitään "erikoista", mutta silti pakko sanoa etten ole mikään "normi" ihminen ja tuskin löydän siitä joukosta itselleni kumppania. Tai jos löydän niin elämämme on niin erilaista, ettei siitä tule mitään yhdessä. Nyt en edes halua ajatella koko asiaa sillä tällä hetkellä on niin paljon muita ongelmia ratkottavana, etten olisi edes mitään mukavaa seuraa. Jos olen sitä koskaan. Jos ihme tapahtuu niin se on tervetullut. Toisaalta olen huono tekemään itse jotain asian eteen. Sori valitus. Pelkään kyllä itsekin välillä, että miten tässä käy ja koko elämässä ylipäätään.
Nyt lopetat murehtimisen ja elät elämääsi. Laitat itsesi tilanteisiin avoimin mielin ja alttiina uudelle. Jos kymmenen vuoden päästä tilanne on edelleen sama niin sitten voi jo vähän huolestua.
Se on helppo sanoa. Jos en suojele itseäni niin hajoan kokonaan. Ei ihminen kaikkea kestä. Joskus on pakko olla varovainen. Joskus se elämäntilanne on vaan huono, eikä sitä millään taikaiskulla muuteta. Kyllä minäkin yritän olla positiivinen kaikesta huolimatta. Kaikilla on eri tie ja minulle se on ollut hankala myös monista itsestä johtumattomista syistä. Ja kyllä minäkin "elän" joka päivä tätä elämääni niillä resursseilla millä pystyn. Jos joku pystyy hetkessä muuttamaan elämänsä suunnan ja on kuin toinen ihminen niin minä en siihen pysty. Sori tästä viestistä. En vaan aina jaksa sitä, että tuomitaan heti "asennevammaiseksi" jos kertoo, että on vaikeaa. Moni ei varmaan olisi edes näin selväjärkinen kuin minä jos olisi elänyt tätä samaa elämää. Ja en kaipaa sääliä, mutta ymmärrystä siihen miksi en ole se sosiaalinen ihminen, joka hetkessä juoksee vieraiden joukkoon. Ymmärrystä siihen miksi "säästän" ja suojelen itseäni. Ja ymmärrystä siihen miksi en aina toimi niin kuin muut. Se olisi jo tyhmyyttä jos en olisi edes jotain menneisyydestä oppinut ja tekisin ne samat virheet uudestaan. Ja samalla on tietysti turha valittaa tilanteesta, koska olen myös itse yksi syyllinen siihen. Pahoittelut jos nyt suututan jonkun.
En halua vähätellä kokemuksiasi, jokainenhan me itse elämme ne omat kokemuksemme ja muovaudumme niiden mukaan, joidenkin elämä yksinkertaisesti on kovempaa kuin toisten ja kaikilla on lisäksi erilaiset resurssit käsitellä vaikeuksia. Mutta olet silti aika nuori, ja aika moni nuori kokee eläneensä erityisen karun elämän. Se on ihan ymmärrettävää. Usein kuitenkin kun ikää tulee lisää, lisääntyy ensinnäkin ymmärrys siitä, että kaikilla muillakin on ollut omat kivikkonsa; sairaudet, läheisten menetykset, luottamuksen rikkoutumiset, väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia lapsuusperheissä... Sekä ymmärrys siitä, että lähes kaikesta selviää, jolloin osaa asettaa myös ne omat vaikeudet erilaisiin mittasuhteisiin. Ne on olleet kokemuksia, elämää, asioita, jotka ovat tehneet meistä meidät.
Lisäksi voi olla, että et ole noin estynyt (en tarkoita mitenkään negatiivisesti) tutustumaan uusiin ihmisiin menneisyytesi vuoksi, vaan ehkä olet vain luonteeltasi esim. introvertti, jolla lähtökohtaisesti on ympärillä suojamuurit, joiden sisään on vaikea päästää ketään.
Tarkoitan vain sanoa, että toivon, ettet aseta itsellesi jo nyt sellaisia raameja, että "minä nyt vain olen tällainen, että en tule ikinä löytämään ketään", jolloin niiden suojamuurien laskeminen tai edes raottaminen voi käydä entistä vaikeammaksi, koska olet jotenkin päättänyt niin. Anna elämän tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35v ja tullut uskoon eli vain uskova mies olisi vaihtoehto. Ei varmaan tarvi enempää selittää miksi forever alone.
Miksi ajattelet näin? Entä jos kumppanisi ei olisi uskovainen, mutta silti rakastaisi, arvostaisi ja kunnioittaisi sinua?
Omat vanhempani ovat tästä esimerkki: toinen kuuluu pieneen seurakuntaan (ei siis ev lut kirkkoon) ja toinen toimii vasemmistossa. Molemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan ja toistensa ratkaisuja.
Toki jos se "uskottomuus" ei näy elämisessä niin sitten minulle se ja sama. Tuppaa vain olemaan niin että kolmikymppinen, joka ei ole uskossa Jeesukseen, yleensä kiroilee, juo, täyttää elämäänsä turhalla tv viihteellä ja väkivaltaelokuvilla, ei rakasta lähimmäisiään.. Kyllä nämä asiat vaikuttaa arkipäivässä.
Ehkä ne on ne piirit enemmänkin. Tunnen monta ateistia ja agnostikkoa, jotka eivät tee mitään noista. Itse toki katson kaikenlaisia elokuvia, myös niitä syntisiä.
35v ja tullut uskoon herättää epäilyksen, että millaista elämää sitten elettiin aiemmin? Oliko kenties vähemmän nuhteetonta, renttujen kanssa vietettyä? Miehiä ja päihteitä?
Ei kaikki uskiksetkaan aina niin ihania ihmisiä ole. Jotkut ovat olevinaan niin "pyhiä" kun eivät juo eikä kiroile, mutta voi elämä sitä juoruilun ja selkäänpuukotuksen määrää. Mut hei, joka sunnuntai vaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, niin voi surutta jatkaa. Tiedän useamman ihmisen, jotka ovat menettäneet uskonsa kokonaan seurakunnassa saamansa kohtelun vuoksi.
P.S. Tätä ei ole tarkoitettu yleistykseksi. Kunhan totean, että mätiä omenoita löytyy jokaisesta korista.
Nyt on hyvä hetki hankkia ensimmäiset kissat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt on hyvä hetki hankkia ensimmäiset kissat.
Kissa on paljon parempi kuin sinä joten totta mooses on.
Olen 32 enkä koskaan ollut kovin intiimissä tekemisissä kenenkään kanssa. Voi olla melko hölmöä haluta tunneyhteys ennen seksiä, mutta en vaan ole kyennyt lähtemään mihinkään niistä harvoista yhdenyön ehdotuksista mitä on tullut elämän varrella vastaan. Netin deittipalstojen kautta olen käynyt treiffeillä, mutta seuralaisissa on ollut pienoista epätoivoa, on tuntunut väkinäiseltä tai jompaa kumpaa ei vaan ole lopuksi kiinnostanut tavata uudestaan. Kaverit ovat yrittäneet järkätä yhteen tuttujensa kanssa, mutta sama juttu. Kun vielä kävin baareissa jouduin suurimman osan ajasta katselemaan kun miehet yrittävät käydä pokailemassa kavereita, paitsi sitten tosiaan pilkun aikaan saattoi joku naamat oleva sankari kysyä viimeisenä irtoaako minulta kun kukaan toinen porukasta ei lämmennyt. Yhden tuttavan kanssa välit jossain vaiheessa lämpenivät ja vietettiin enemmän aikaa yhdessä, sai minut kuvittelemaan että olisi seurustelumielessä kiinnostunut mutta kun hetki koitti onneksi sanoi suoraan että on kiinnostunut vain seksistä, joten se ystävyys loppui siihen. Tinderiä en oikein osaa pelata oikein, koska pelkän kuvan perusteella on mahdoton sanoa tykkäisinkö nähdä kyseistä ihmistä, joten mätsejäkään ei synny ja jos sellainen syntyy, niin mies yleensä poistaa sen saman tien ennenkuin ehtii edes miettimään miten keskustelua avais. Ne ihmiset joihin olen jotain kautta tutustunut ja ihastunut eivät ole tunteneet samoin minua kohtaan. Yksi ystäväni on minulle todella rakas ja voisin kuvitella että meidän suhteesta voisi kehittyä jotain muutakin jos olisi mahdollisuus, mutta hän asuu eri maassa ja näemme vain kerran vuodessa, joten en ole uskaltanut kysyä ajatteleeko hän samoin sillä en halua pilata mitä meidän välillämme on.
Joskus tilanteeni sattuu, koska haluaisin kokea tasapainoisen parisuhteen ja saada läheisyyttä ihmiseltä josta välittää, mutta tässä vaiheessa olen jo aika pitkälti hyväksynyt että minun kohdalla elämä nyt vain meni näin. On paljon muitakin asioita mihin keskittyä kuin jäädä vellomaan seksittömyyttä ja puuttuvaa parisuhdetta. Todennäköisesti olen sit vaan niin ruma ettei kukaan kiinnostu ja jotenkin sokea sille omalle vastenmielisyydelleni, mutta sillä mennään mitä elämä antaa.
Nyt lopetat murehtimisen ja elät elämääsi. Laitat itsesi tilanteisiin avoimin mielin ja alttiina uudelle. Jos kymmenen vuoden päästä tilanne on edelleen sama niin sitten voi jo vähän huolestua.