Miksi yksinäisyys/yksinolo mielletään ihmisten keskuudessa niin negatiiviseksi asiaksi?

Liika on aina liikaa. Viihdyn itseksenikin, mutta total yksinolo ilman ystäviä alkaa todella syödä naista.

Liika sosiaalisuus on myöskin ongelma. Semmonen keskitie olisi hyvä näissä asioissa.

On eri asia olla yksin ja yksinäinen. Nämä sekoitetaan aina iloisesti toisiinsa.

Itse VAADIN saada olla yksin päivittäin. Minulla ei ole edes lemmikkiä tästä syystä. Ihmisiä on kiva tavata, mutta omissa oloissaan on paras. En kuitenkaan ole yksinäinen. Olen elänyt senkin vaiheen läpi, että asut yksin JA olet yksinäinen. Onneksi sitä kesti vain hetken aikaa elämänmuutosvaiheessa. Oli nimittäin äärettömän mälsää ja kuluttavaa, kun ainoa ihminen, kenen kanssa puhuu kuukausien ajan, on kaupan kassan "hei" ja "kiitos".

Ihmiset myös opetetaan tiettyyn muottiin, jonka mukaan pitää mennä, ja tähän muottiin kuuluu seurallisuus, paljon ystäviä, hirveästi työverkottumista ja kumppani/kumppaneita ja lapsi/lapsia. Harva pysähtyy ajattelemaan asiaa, kunnes iskee joku kriisi päälle ja tajuaa, että no helvetti, voihan sitä elää ihan toisellakin tavalla. 

Yksinäisyys ja yksinolo on eri asioita. Toinen on tunne (joka voi olla läsnä seurassakin) ja toinen tilanne, joka voi olla myönteinenkin.

Fiksut tutkitusti viihtyvät paremmin yksin, eivätkä ole niin riippuvaisia seurasta. On viihdyttäviä ajatuksia ihan omasta takaa. Ne joilla sisäisiä ärsykkeitä ei niinkään ole, tarvitsevat niitä ulkopuolelta, muista ihmisistä. Saattaa liittyä myös joillakin itsetuntoon, oma itse ikäänkuin tulee olevaksi muiden reaktioista ja huomiosta, tätä vaille jääminen johtaa tyhjyyteen, eikä yksin oleminen ole miellyttävä olotila. Tällöin voidaan ajatella, etteivät muutkaan siitä voi nauttia, vaan se on pakon sanelema olotila.

Koska suurin osa ihmisistä pelkää yksin oloa. Moni vaikuttaa ajattelevan niin, että lakkaa olemasta, jos ei ole koko aikaa muita ihmisiä ympärillä. Sitten vielä takertuvat ja mahdollisesti narsistiset ihmiset eivät vain voi sietää sitä, jos joku viihtyy omissa oloissaan eikä ole olemassa heitä ja heidän tarpeitaan varten. Nämä ihmiset tunnistaa yleensä siitä, kun valittavat tällaiselle oman tien kulkijalle siitä, kuinka "susta ei niinku saa mitään otetta" tai "sulla on kyllä ihan selkeesti jotain kiintymyssuhdeongelmii tai sellasii".

Vierailija kirjoitti:

Koska suurin osa ihmisistä pelkää yksin oloa. Moni vaikuttaa ajattelevan niin, että lakkaa olemasta, jos ei ole koko aikaa muita ihmisiä ympärillä. Sitten vielä takertuvat ja mahdollisesti narsistiset ihmiset eivät vain voi sietää sitä, jos joku viihtyy omissa oloissaan eikä ole olemassa heitä ja heidän tarpeitaan varten. Nämä ihmiset tunnistaa yleensä siitä, kun valittavat tällaiselle oman tien kulkijalle siitä, kuinka "susta ei niinku saa mitään otetta" tai "sulla on kyllä ihan selkeesti jotain kiintymyssuhdeongelmii tai sellasii".

Hiton hyvin kuvailtu, naulan kantaan!

En osaa vastata kysymykseen. Olen usein yksin tai ilman aikuisseuraa, mutta en ole yksinäinen. Akkuni latautuu, kun olen yksin tai vaan omien lasteni kanssa. Myös heidän seurastaan tarvitsen omaa aikaa päivittäin. Se onnistuu helposti koska ovat koululaisia ja leikkivät myös ilman jatkuvaa äidin paikallaoloa. Useimmiten kuitenkin olen koko päivän töiden jälkeen kotona ja oma aikani toteutuu nurmikkoa leikatun, remonttia tehden yms. Tällöin olen kuitenkin kokoajan lapsille läsnä mikäli tarvitsevat.

Tapaan ystäviä yleensä korkeintaan kerran viikossa ja vaikka se on mukavaa tarvitsen sen jälkeen aikaa itseni kanssa.

Mikäli elämässäni on surua vetäydyn normaalia enemmän kotiin ja välttelen perheen ulkopuolisten tapaamista.

Työstän suruni yksin, kun lapset nukkuvat itken ja kuuntelen musiikkia vaipuen omiin ajatuksiini niin monena päivänä kunnes oloni kevenee ja kipu helpottaa. Yleensä puhun surullisista asioista ystäville vasta, kun olen itse käsitellyt ne ainakin jossain määrin. Veljeni kuolema oli poikkeus joka oli "pakko" kertoa ennen kuin suru oli yhtään helpottanut. Se teki asian vain vaikeammaksi koska puolitutut rupesi pahoittelemaan ja kyselivät vointia esim kaupassa. Oli erittäin vaikeaa pitää itsensä kasassa siihen asti, että pääsin pois julkiselta paikalta.

Varsinaisesti ei aloitukseen liity, mutta tuli mieleen nyt niin haluan sanoa. Jos tiedät jonkun menettäneen läheisen älä pahoittele asiaa julkisella paikalla tai jos et ole läheinen ei tarvitse pahoitella ollenkaan. Kyllä ihminen tietää muiden ottavan osaa ja osanoton esittäminen ohimennen epäsopivassa tilanteessa on kuin puukonisku. Yksi puolituttu pahoitteli veljeni kuolemaa pari kuukautta kuoleman jälkeen kaverin lapsen synttäreillä ja hyvin äkkiä oli iloinen tunnelma poissa. Pian pakkasin lapseni kyytiin ja ajoin kotiin itkemään.

Koska ihminen on laumaeläin

Yksin on hyvä olla. Tällä hetkellä seurana vain laulavat linnut ilta-auringossa. :)